”Do
You bleed red and yellow? Everybody does.”
-Hulk Hogan
Mutta kun jotkut vuotavat punaista ja mustaa?
Porin Ässät
Jos Olympialaiset ja penkkiurheileminen on elämäntapa, on Porin
Ässät se uskonto. Ei ehkä sanan varsinaisessa merkityksessä,
kristitty virallisesti vielä olen.
Kuten ihka ensimmäisessä luukussa ilmeni, en pysty muistamaan
Ässäläisyyteni syytä. Eli siis, onko se periytynyt äidin suvun
puolelta vai 90-luvun alun timanttiset tähdet. Vai onko se ollut
Ässien aggressiivinen pelityyli? Miten päin vain, sillä tiellä
edelleen ollaan. Kaikkine ylä- ja alamäkineen.
Ensimmäisen Ässien pelin näin syksyllä 1994, jolloin Isomäen
hallissa vastaan luisteli Helsingin Jokerit. Peli päättyi 2-2,
mieleen on jäänyt Kari Takon loistava peli sekä Jokerilaisten
tuuletukset paitsiovihellyksen jälkeen lätkäistyn ”maalin”
seurauksesta. Tästä pelistä alkoi aktiivinen Ässien seuraaminen
myös paikan päällä. Pelejä kertyi kauden aikana likimäärin 10
+ play-off -peli, sekin Jokereita vastaan. Keväthän kruunautui
Ässien pronssimitaliin Rauman Lukon kustannuksella.
Ässäfanina ei ole koskaan ollut helppoa. Niin lapsena, kuin
aikuisena. Vaikka Eurasta on hyvinkin tasainen välimatka ollut
kolmeen kiekkokaupunkiin (Rauma, Pori, Turku), on Ässät ollut se
silmätikkumaisin porukka. Jos koulussa pukeutui ässämäiseen
tyyliin, sai siitä kuulla naljailua. Kieltämättä toisinaan
hävetti laittaa kouluun Ässien college -paita päälle, erityisesti
silloin, jos Ässät oli ottanut vähän reippaamiin pataan (heh,
”pataan”). Näin siis Euran lukiossa. Aikuisiällä opein jo
olemaan välittämättä naljailuista.
Ehkä tuo ”ainainen” naljailua on ajan myötä tuonut sitä
paksua nahkaa (metaforisesti ja kirjaimellisesti), että on pystynyt
sietämään ikävämpääkin sanomista. Tiedä sitten. Pienempänähän
sitä saattoi helpommin suuttua, jos Ässiä sanottiin paskaksi ja
Korpisaloa homoksi. Jossain ala-asteen viimeisimpinä vuosina sitä
ehkä omaksui ”ässäläisyyden” osaksi minua pelkän
fanittamiseen sijaan. Tämän jälkeen ei pata-aiheisen t-paidan
pitäminen aiheuttanut häpeän tunnetta, sanoipa joku mitä tahansa.
Yläasteaikoinani ja lukiourani alussa ässäläisyys kuitenkin jäi
taka-alalle. Tuon 1995 pronssin jälkeen menestystä ei Ässille
ollut kevään play-offeissa tullut, homma kaatui poikkeuksetta
tulevan finalistin TPS:n kohtaamiseen. 1999 lähtien alkoi taas pitkä
korpivaellus ilman play-off -pelejä. Oli ties mitä syytöksiä
talousrikoksista. Ehkä suurin syy oli ala-astelaisen toverin
muuttaminen paikkakunnalta pois, jonka kanssa aiemmin tuli käytyä
pelejä katsomassa paikan päällä n. 15 kappaletta. Toki edelleen
katsoin tulokset netistä tai teksti-tv:stä, mutta pelejä en
radiosta enää kuunnellut lippu kädessä, kuten aiemmin oli tapana.
Ajokortti kuitenkin muutti asioita. Pääsin taas pelejä seuraamaan
paikan päälle ja ennen kaikkea näkemään ”NHL-tason” veskarin
Scott Langkowin. Tästä alkoi se uusi fanituksen nousu, mikä on
kestänyt tähän päivään saakka. Myös se pieni lippu löytyi
taas käteen kuunnellessani Ässien pelejä radiosta.
Asuntoni sisustuselementti |
Ala-asteen jälkeen hallikin oli kokenut rajun muodonmuutoksen. Toki,
olin pelejä käynyt tuona ”synkkänä” ajanjaksonakin
katsomassa, mutta ehkä uudistuneen tosifanituksen myötä sitä
vasta ymmärsi ennen puolen hallia kattaneen seisomakatsomon
muuttuneen ”vain” toisen sivun mittaiseksi. Eikä 80 – 90-luvun
tyyliin enää ollut seisomokatsomon ”takakaarteessa” punaisena
vellovaa lippumerta. Hallin täytti muutamat heiluvat liput sekä
jylhät, vakavailmeiset ja tuomitsevat porilaiset. Onhan tuollainen
lippumeri ja punaiset Ässä-colleget niin ”ysäriä” kuin olla
ja voi, mutta kieltämättä jotain tuon henkistä sinne halliin
kaipaa. Kevät 2006 oli jo siihen verrattavaa.
Kevään 2006 hopea on ollut yksi huumaavimpia kokemuksia. Kun kausi
2005-2006 meni itseltäni ohi melkein kokonaan pelaamatta kiekkoa,
tavallaan Ässien sensaatiomainen eteneminen finaaliin kompensoitsi
sitä. Kauden alku jouluun saakka ei mitenkään erikoisempi ollut,
Ässät keikkui sarjataulukon puolen välin sijoituksilla, oikeastaan
hieman alempanakin. Sitten joukkue sai hurmoksen päälle. Täysin
nimetön joukkue, joka oli pakotettu nimettömiin hankintoihin
(Riksman, Forsbacka, Rautee, Kaipainen jne.) sekä nostamaan nuoria
pelaajia rinkiin mukaan (Komarov, Hietamäki, Huhtanen, Peltomaa,
Takala jne.). Pari tapausta joukkueesta on noussut aivan
kansainvälisen tason huipullekin, moni näistä nuoremmista valunut
jo alasarjatasoille tai lopettaneet.
Pelejä kävin katsomassa tuona kautena jotain 20-30. Varmaan taisi
olla enemmänkin. Henkilökohtaisia kiekkopelejä ja treenejä ei
ollut ja työn puolesta pelkkää päivätuuria, niin se mahdollisti
peliin pääsemisen ”aina”. Play-Offeihin olikin jo aavistuksen
haasteellisempaa saada lippuja.
Kun kevätkausi meni melkeinpä voitosta voittoon, Ässät saavutti
runkosarjassa viidennen (5.) sijan ja suoran play-off -paikan. Kun
edellisenä kesänä Ässät pääsi ”sääli”play-offeihin, olin
puolustusvoimien palveluksessa ja menetin nämä ottelut. 2006 pääsin
kuitenkin suunnilleen 10 vuoden tauon jälkeen kokemaan
pudotuspelikiekkoa. Ja olin tavattoman innoissani, olihan Ässät
useamman vuoden taistelleet vain välttääkseen jumbosijan.
Puolivälierän Tappara-sarja oli kova ja tunteita herättävä.
Voittoja napsittiin vuorotellen ja toimitsijoiden puolesta käytiin
sotaa. Ässät onnistui viidennessä pelissä pitkän jatkoajan
jälkeen Tampereella vierasvoittoon ja sai oljenkorren katkaista
sarja kotonaan. Lipun olin onnekseni ostanut tuohon peliin ennakkoon.
Peli oli loppuunmyyty ja hallilta sai lippuja vain peruutettuja
lippuja, joita ei tietysti montaakaan ollut.
Itse peli meni tavattomassa jännityksessä ja Tapparan johtaessa
ottelua 0-2 mietein jo Ässien menettäneen mahdollisuuden
välieräpaikkaan. Kuitenkin olin päässyt neljä play-off -peliä
näkemään livenä (3 Porissa ja 1 Tampereella), niin pidin sitäkin
jo kivana kokemuksena vajaan 10 vuoden tauon jälkeen. Kunnes sitten
virolainen juniori ratkaisi Ässille 3-2 voiton. Jo tuon pelin voitto
oli iso tunteenpurkaus, mitä ei meinannut käsittää. ”Me”
pelataan mitaleista! Mutta lisääkin oli tulossa.
Välierässä Ässät kohtasi 2000-luvulla jo loistavasti menestyneen
Kärpät. Varma voittajasuosikki tavallaan jo pelottikin, mutta Ässät
taisteli upeasti. Niin upeasti, että voittivat Kärpät ja etenivät
finaaliin. Kyseisessä sarjassa pääsin seuramaan ratkaisevan
voittopelin ylibuukatussa Isomäen hallissa. Ja liki koko peli tuli
seurattua sellaisesta paikasta, mistä ei nähnyt mitä toisen maalin
lähettyvillä tapahtui. Kristian Kuuselan päästessä yksin läpi
sitä jännitti ja odotti yleisön reaktiota. Loppuminuutit meni
jännätessä; Ässät meni jo 4-2 johtoon pari minuuttia ennen
loppua, mutta Kärpät tuli jo 4-3 tilanteeseen. Ässät kuitenkin
voitti tuon pelin ja halli täyttyi rantalelujen vyörystä. Jos
Tappara-sarjan voitto auheutti tunteenpurkauksen, niin tämön jälkeen
sellainen vasta tulikin.
Itse finaalisarja ei Ässiltä sujunut oikeastaan millään muodolla
yhtä hurmiossa kuin aiemmat pelit. Toki yksi voitto Porissa tuli,
mikä on tuntunut jääneen SM-Liigahistoriaan yhtenä
muistettavimpana hetkenä. Ja olihan siinä muutama rottamainen
taklauskin, mutta kieltämättä tuon sarjan päätyttyä
päällimmäinen tunne oli pettymys. Vaikka se uskomaton mitali
tulikin.
Ässät palasi tuon sensaatiomaisen kauden jälkeen ”tasolleen”
useammaksi vuodeksi. Pelejä kövin yhä seuraamassa niin usein kuin
mahdollista aina harrastusten ja koulun/töiden sallimissa rajoissa.
Mutta jos kevät 2006 oli hurmoksellinen, oli 2009 yksi
pelottavimmista ajoista.
Ässien päättyi kaikkien play-outtien ja vastaavien jälkeen
pelaamaan sarjapaikasta Vaasan Sportia vastaan. Sen sijaan, että
Ässät olisi suoraan voittanut kaikki neljä (4) ensimmäistä
peliä, ratkaisu venyi aina viimeiseen, seitsemänteen peliin. Tuona
aikana oli tullut jo muutama nöyryyttävä tappio ja tippuminen
SM-Liigasta ”yhden tolppalaukauksen” päässä. Pelejä en paikan
päälle tuolloin päässyt seuraamaan kuin yhden, mutta jos olisin
pystynyt, olisin käynyt nuo kaikki seitsemän peliä katsomassa.
Tuona keväänä yhteenkuuluvuuden tunne oli suuri ja jos olisin itse
voinut jotenkin Ässien peliä edesauttaa, olisin niin tehnyt.
Tuolloin sain useamman kerran vastata ehkä maailman typerimpään
kysymykseenkin: ”Mitä sää aiot sitten kannattaa kun Ässät
tippuu divariin?”
Niin, ryhtyisitkö itse fanittamaan Ruotsia, jos Suomi putoaisi
jääkiekkon höpöhöpö-MM-kisojen A-sarjasta pykälän alemmas?
Tuon kevään jälkeen Ässien pelipaikka on tuntunut vakiintuneen
sarjataulukon puolen välin sijoituksille. Aina sitä toivoisi
voittoja ja mestaruuksia. Aina pitää myös vaatia ja pystyä
parempaan, mutta kieltämättä itse olen nyt tyytyväinen tähänkin.
Sitä on kuitenkin tämän matkan varrella tullut todistettua
jumbosijoituksia ja Mestis-karsintaa.
Ehkä tämä yhteinen matka Ässien kanssa on vain vankistanut
suhdettani Ässiin. Kun on nähnyt menestyksen puolet ja heikkommat
vuodet, on sitä tullut seuran rinnalla pysyttyä ja kannettua seuran
värejä. Jo pelkästään silläkin uhalla, että paikallisessa
juottolassa jokin Pekka Perusduunari on melkein syöksynyt pöytien
yli lyömään vain sen takia, että istuin juomassa tuopin olutta
Ässien t-paita päällä. Ehkä tämän myötä inhoankin ”glory
huntereita”, jotka seuraavat lätkää vain menestyksen janosta.
Oli kyseessä sitten Suomen maajoukkue tai Helsingin Jokerit.
Joidenkin mielestä olisi epäterveellistä omata musta ja kallellaan
oleva sydän. Itse olen siitä ylpeä.
23. luukun uskonto
Porin Ässät
Mutta voi jukra, mitä huomenna mahtaa löytyä viimeisestä luukusta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti