joulun kalenteri: 21. luukku

 21. KOVA

West Hockey

Yksi jääkiekkoporukka ylsi listalleni, missä pelailen. Aivan ansaitusti, vieläpä korkealle sijoitukselle.

Veteraanikiekkoilijoiden porukkaan pääsin ensimmäisen kerran mukaan likimain 10 (kymmenen) vuotta sitten. Vuorolta puuttui toinen maalivahti ja tätini kiekkoileva puoliso otti yhteyttä. Ja koska pelaaminen on kivaa, suostuin lähtemään mukaan kokeilemaan. Enkä sitä ole katunut.

Ensimmäisinä vuosina pelikertoja ei montaa kertynyt. Soitto kävi niinä harvoina kertoina, kun vuorolta puuttui toinen veskari. Oman esteensä tietysti toi nuori ikä, 16-vuotias ei omaa vielä ajokorttia, eikä pappatunturilla oikein päässyt maalivahdin varusteiden kanssa ajelemaan. Tai kenties olisi päässyt, tuskin kuitenkaan helpolla ja järkevällä tavalla.

Aiemmassa ”Säkyläläinen jääkiekkoilu” -nimisessä luukussa kertoilin, kuinka olin päässyt WH:n ”suojiin”. West Hockeyllä onkin kiekkourani kannalta ollut iso merkitys siinä, että kiekkoilu on ylipäätään jatkunut. Syksystä 2006 lähtien aloitettu harrastemielisempi ja iäkkäämpien vuoro Kokemäelle toi sitä pelituntumaa, minkä takia heikomman ajanjakson jälkeen innostuin pelaamisesta. Pelkästään jo tuon syksyn aikana monet vanhoista herroista sanoivat, että viikoittainen jääaika oli kehittänyt pelaamistani.

Vaikka pelaaminenkin oli pelkästään kivaa, pääsin myös tapaamaan ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja siinä mielessä erilaisempiin, kun ikää heillä oli 10-40 vuotta enemmän. Nuorena nulikkana omalla positiivisella tavalla sitä oli (ja on yhä) silmätikkuna. Edelleenkin eräs hyvin pyöreä setä nimeltään Hannu jaksaa yrittää kuittailla jotain. Ja kieltämättä niitä kuittailuja odottaakin innolla.

Ryhmäkuva 2007-2008 aikoihin. Huomatkaa, kuinka oikeaoppisesti olen sijoittunut kuvaa varten

Kun nuorempana oli tottunut hieman ”virallisempaan” ja kuria sisältävään junnupelaamiseen, olihan se omanlainen yllätys istua vanhojen herrojen kanssa treeneissä ja niissä harvoissa peleissä, missä veteraani-ikärajaa ei tuijotettu niin vakavalla ilmeellä. Oluttölkit sihahtelivat auki ennen vuoroja, vuorojen aikana ja vuorojen jälkeen. Vaikka junnuna olinkin X määrän pelejä pelannut krapulassa jos millaisessa, oli tällainen tilanne uutta. Ja ehkä sen kautta myös se pelaamisen rentouskin löytyi: ei jääkiekko ole haudanvakava asia, vaan nimenomaan hauska harrastus.

Ikä toi omat rajoitteensa peleihin pääsemiseen. Veteraanikiekossa ikäraja on yleensä 35 vuoden paikkeilla, mutta muutamissa tapauksissa pääsin kuitenkin ystävyysotteluita pelaamaan. Hieman se 1,5 – 2 vuoden pelaamattomuus peleissä toi jännityksensä, vaikka kyse oli leikkimielisistä peleistä. Ja kun niitä pelejäkin kertyi vain ~ viisi (5) kauden aikana, niitä saattoi siksi jännittää enemmänkin.

Liekö joukkueen hyvyys vai oma kehittyminen, on kaksi turnausta jäänyt positiivisella tavalla muistiin. 2008 pelasin Säkylässä Ukkomestareiden turnaksessa ja 2009 Paneliassa jossakin turnauksessa. Kaikkiaan tililleni kertyi neljä peliä, joista neljä voittoa, kaksi nollapeliä ja päästettyjen maalien keskiarvo n. 1,00.

Hienoimmat pelikokemukset on kuitenkin tulleet ulkomailla pelatuista peleistä. Alkuvuonna 2007 pääsin mukaan West Hockeyn kanssa Viroon pelailemaan. Pelkästään menomatka oli jo oma kokemuksensa: bussi noukki kyytiin vanhan Haukkapalan kohdilta samaan aikaan, kun Osmantuvan järjestämä yökyyditys Eurasta Säkylään kulki ohitse. Ja kun pelkästään se ei olisi tarpeeksi naurattanut, bussi hyytyi täysin kulkien yhtä lujaa kuin jalaton kilpikonna. Kirjaimellisesti oli sekunneista kiinni, että pääsimme laivakyytiin mukaan. Itse pelejä Virossa minulle kertyi kolme (3), kaksi paikallista joukkuetta vastaan ja yksi (1) West Hockeyn oman porukan keskinäinen höntsäily. Ilmeisesti laivalla hankittu tankkaus oli onnistunut, koska kuulemma pelasin paremmin kuin koskaan. Ja ehkä otin kommentin liiankin tosissaan, olihan reissustamme juttu Alasatakunnassa ja minut jutussa erikseen huomioituna.

Seuraava ”ikimuistoinen” Viron pelireissu koitti kaksi (2) vuotta myöhemmin 2009. Tankkauksesta huolehdinkin hyvin ja pelit tuli pelattua. Reissusta ei ehkä tarvinne muuta kertoakaan. Ihan reipasta meno oli kyllä, kestihän pelireissu tällä kertaa koko viikonlopun.

Taas meni parisen vuotta, kun tuli uusi ulkomaankomennus. Latvian Riikassa järjestetty ”Riga Cup 2011” olikin jo hieman isomman tasoinen tapahtuma, pelipäiviä olikin kolme (3) Viron reissujen yhden (1) päivän sijaan. Ja turnausmatkaa pidänkin yhtenä hienoimmista kokemuksistani, enkä pelkästään Riikan yöelämän takia. Ottelumääräksi kertyi neljä (4), joista kolme (3) voitimme. Ymmärtääkseni tuo pelaamani tappiopeli osui Latvian eliittinuorisosta koostettua joukkuetta vastaan. Siltä se kieltämättä tuntuikin, vaikka edellisenä iltana/yönä oli tullut hankittua henkistä valmennusta ja nestetankkausta. Mutta kaikkiaan viisi (5) päivää kestänyt reissu oli järisyttävän hieno kokemus, vaikka sunnuntainen matka paahtavassa bussissa ei siltä tuntunut. Oma kokemukseni ulkomailta kun on lähinnä rajoittunut laivaristeilyihin Ruotsin puolelle tahi Viroon. Antoi tuo reissu ja voitetut pelit myös uutta innostusta alkavaa kautta varten.

Riga Cup 2011, pelitilannekuva kolmannelta pelipäivältä

Aika pian tuon jälkimmäisen Viron reissun jälkeen minut ”scoutattiin” Kokemäen paikalliseen kiekkoporukkaan pelaamaan III.-divaria. Kun junnuvuosien jälkeen en pystynyt vakuuttamaan itselleni pelipaikkaa ”kilpatasolta”, oli West Hockey tarjonnut minulle sen uuden ponnahduslaudan. Tämän jälkeen itse jättäydyinkin hieman taka-alalle West Hockeystä. Jäämääräni viikoittain lisääntyi edustuskiekkoilun myötä, joten suosiolla suostuin antamaan jääaikaa toisille maalivahdeille, jotka halusivat päästä kiekkoa kokeilemaan. Ura kuitenkin on jatkunut säännöllisen epäsäännöllisesti West Hockeyn palveluksessa aina soittopyyntöjen tullessa. Ja olinhan kuitenkin tuolla Latviassakin mukana.

West Hockey ansaitsi oikeutetusti oman paikkansa tällä listalla. Alkuvuoden jo perinteeksi muodostunutta Iso-Vimman ulkokentällä käytävää ”Winter Classicia” odotellessa.

21. luukun kotijoukkue

West Hockey