20. KOVA
Wrestling
No mutta tulihan se sieltä viimein. ”Pellepaini”, mitä myös
urheiluviihteeksi kutsutaan. Kaappihomojen fantasioiden
toteuttamista, onhan siinä hikisiä miehiä painitrikoissa
hieromassa keskenään. Omasta mielestäni kuitenkin laji, mikä on
väärinymmärretty.
Pienenä selvennyksenä vielä mainittakoon, että ”wrestling” on
suomalaisittain ”showpaini”. Mutta itse pyrin puhumaan
”ammattipainista”, kuten se suomenkielessä tulisi oikein
ilmaista.
Kuten aiemmin olin kirjoittanut, joskus 90-luvun alkutohinoissa
seurasin Tony Halmeen otteita painikehässä Eurosportilta. Halme
väänteli näissä lähetyksissä Japanin painiorganisaatiossa
erilaisilla ”gimmickeillä”, rooleilla. Toisinaan hän oli
”Terminaattorin” tyylinen ottelija, toisinaan se meille tutumpi
viikinki. Mutta olipa rooli mikä tahansa, otteluiden menevyys,
lennokkuus ja toiminta teki vaikutuksen. Ihan silloinkin, kun meidän
Tony ei ollut kehässä. Ammattipaini puraisi meikäläiseen ensi
kerran.
Syystä tai toisesta Eurosport lopetti esittämästä ammattipainia,
tai sitten se piilotettiin muulle paikalle ohjelmistossa, mistä sitä
en löytänyt. Tästä alkoi melkein kymmenen (10) vuotta kestänyt
tauko ammattipainista, johon pääsin käsiksi vain videopelien
kautta.
Niinpä SubTV teki kansalaispalveluksen 2001, kun se ryhtyi
esittämään ammattipainia lisäämällä ohjelmistoonsa World
Wrestling Entertainmentin ”Smackdown!” -ohjelman. Myöhemmin
mukaan liittyi myös WWE:n toinen viikko-ohjelma, ”RAW”. Uusi
ammattipainin puraisu lajiin alkoi, kun ohjelmia esitettiin
lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Lajin mukana Suomeen tulikin
melko kova showpaini”buumi”. Tulihan sitä myös kokeiltua
erinäisiä ”finishereitä” ja muita painiliikkeitä.
Innostumisen myötä ryhdyin laajentamaan lajitietoutta
ammattipainista. Internetistä katselin vanhoja, legendaarisia
otteluita ja ostelin Huuto.netistä eri PPV-tapahtumista tehtyjä
DVD- ja VHS -tallenteita. Lukumäärää on vaikea sanoa, mutta näitä
tallenteita on paljon omistuksessani. Enimmäkseen ”WrestleManioita”,
jonka voi helposti sanoa olevan ammattipainin ”Super Bowl”.
Lisäksi toisen ison tapahtuman ”Royal Rumblen” levyjä ja
kasetteja on kertynyt matkan aikana. Vaikka ympäri maailmaa on
lukuisia painiorganisaatioita, WWE pysyi minulle ainoana oikeana.
Monissa ”indy” -organisaatioissa oli toki lukuisia taitavia
ottelijoita (joita myöhemmin ”scoutattiin” WWE:hen mukaan),
mutta niistä puuttui se amerikkalaishenkinen show-esiintyminen.
Saippuaoopperamaiset juonikuviot ja tapahtumien äärimmäinen
massiivisuus, vaikkapa painijan astellessa kehään tunnusmusiikin
soidessa ja pyrojen paukkuessa, teki sen viimeisen vaikutuksen. Se
innostus, mikä tuli tutun painijan ja suosikin tunnusmusiikin
pamahtaessa soimaan. Ja kuinka yleisö räjähtää hallissa.
Kyseinen biisi saa minut yhä innostumaan pikkupojan lailla
Tämä oli sitä todellista viihdettä!
Tuohon aikaan WWE:ssä painivat sellaiset isot nimet kuin Steve
Austin ja The Rock, jälkimmäinen nykyään elokuvatähtenä
paremmin tunnettu. Henkilöt olivat tulleet tutuiksi lähinnä pelien
kautta, joten innostus herrojen näkemisestä ”oikeana” oli aika
maagista. The Rock hyvänä esiintyjänä ja show -miehenä teki
lähtemättömän vaikutuksen, ja hän on minulle tästä lähtien
ollut se isoin tähti. Hänen myötä myös itsekin haaveilin
ammattipainijan urasta.
 |
| Myös The Rock edustaa asuntoni seinällä |
”Smackdown!”
ja ”RAW” osuivat SubTV:lle melko oikeaan aikaan. WWE oli ostanut
toiset, nykyään entiset, painiorganisaatiot WCW:n ja ECW:n.
Juonikuvioihin tämä mukautettiin tyyliin ”WWE vastaan WCW:n ja
ECW:n liittoutuma”. Tämän myötä pääsin näkemään myös
muita painijoita, joita ei aluksi WWE:ssä ollut.
Myöhemmin WWE:hen palasi lukuisia eläviä legendoja painimaan,
sellaisia kuin ”Rowdy” Roddy Piper ja Hulk Hogan. Nimiä, jotka
ovat jo 80-luvulla saaneet nimeä jopa elokuvarooleissa. Eivät ehkä
entisvuosiensa tasolla. Mutta silti. Ja kun heidän lisäksi mukaan
tuli itselle vielä tuolloin tuntemattomia suuruuksia, piti myös
heidän kulta-aikojensa otteluita katsella netin maailmasta.
Ammattipaini mielletään näytellyksi. Sellaiseksi, missä ”ei
oikeasti lyödä, ei siinä ketään satu”. Kyllähän itsekin
tiedostin jo tuolloin 90-luvun alussa, että liikkeet ovat
suunniteltuja ja voittaja etukäteen tiedossa. Onhan se kieltämättä
ajoittain koomisen näköistä, kun toinen jää odottelemaan iskua
ja itse pohtii ”tuossahan olisi hyvin ehtinyt juoksemaan karkuun”.
Mutta koska ostelin näitä vanhoja tapahtumia, mieleenpainuvana on
jäänyt ”WrestleMania 16:n” tikapuu -ottelu (Ladder Match).
Ottelun kaikki kuusi painijaa tekevät huikean määrän riskejä,
joita kukaan tavallinen tallaaja ei tekisi edes isosta rahasummasta.
Tätä ottelua olen myös esittänyt lajia arvostelleille
idiooteille. Ja miksipä ei? Ensi kerran ottelun nähdessäni
hyppäsin sohvalta seisomaan ja pitelin päästäni kiinni: ei kukaan
pysty ja voi vain tehdä tuollaisia uhrauksia! Suosittelenkin ihmisiä
katsomaan ottelun ja miettimään sitä kivun määrää uudestaan ja
sitä, onko kaikki kuitenkaan näyteltyä. Mutta ymmärrän, mikäli
ihmisiä ei väkivalta innosta.
Tarkoittamani ottelu "WrestleManiasta"
SubTV
ilmeisesti kukkahattutätien painostamana joutui vähitellen
siirtämään laatuohjelmansa huonommalle katseluajalle: myöhempään
kellonaikaan esitettäväksi ja arkipäiviksi. Laji menetti katsojia,
itse onneksi omistin VHS-nauhurin, johon nauhoittaa öisin esitetyt
ohjelmat. Aikojen saatossa katsojaluvut ilmeisesti romahtivat täysin,
jolloin SubTV:lle ei ollut enää kannattavaa ostaa WWE:n ohjelmia
esitettäväksi. Ohjelman esittäminen lopetettiin vuosien 2006 –
2007 taitteessa, jolloin osa minuakin kuoli. Kirjoitin 21-vuotiaana
ikiteiniangstina kirjoitelman aiheesta:
http://irc-galleria.net/user/Kalmari/blog/3656801-kukkahattutatitadit
No mutta painia vielä pystyi joissain määrin yhä seuraamaan.
Mutta kuten aiemmin olen kertonut tv:n katselutottumuksistani, ei
netistä jaksojen lataaminen tuntunut luontevalta vaihtoehdolta.
Jaksoja kertyi koneelle, mutta ne jäi katselematta. Urheilukanavalta
jonkin aikaa esitettiin ”Smackdown!ia”, mutta sekin lopetettiin.
Onneksi Eurosport tuli kuvioihin mukaan tarjoamalla viikkokoosteen
WWE-maailman tapahtumista. Puolen tunnin koosteeseen ängettiin
kutakuinkin viikon tärkeimmät asiat, perään tarjottiin tunnin
verran pätkiä vanhoista tapahtumista ja otteluista. Lopulta tänä
vuonna Eurosport ”kuoli” osaltani, kun kanava ei enää näkynyt
taloudessani, enkä saa syystä tai toisesta kanavapakettia tähän
asuntoon. Yritin latailla uudelleen jaksoja ja PPV -tapahtumia, mutta
nekin jäivät koneelle makaamaan. Itseasiassa ovat yhä koneellani
katsomatta, tv:n orja kun olen. Yhä yritän keksiä luontevaa tapaa,
jollain pääsisin rakasta lajia seuraamaan.
Seuraamisen
lisäksi olen päässyt hetken ”aidosti” kokemaan ammattipainia.
Suomestakin löytyy ammattipainiorganisaatio Fight Club Finland
(www.fightclubfinland.fi),
joka soi minulle mahdollisuuden työharjoitteluun ja opinnäytetyön
tekemiseen. FCF tarjosi myös mahdollisuuden päästä näkemään
selostajaäänet ja painijat, joita olen kuunnellut ja joiden
esiintymisen näkemisestä olen maksanut.
 |
| Kuvassa FCF:n painia Johnny McMetal, myös "BB-Ristonakin" tunnettu |
Pääsin muutamassa kotimaisessa tapahtumassa näkemään lajia
sisältä käsin, aina kehän kokoamisesta tapahtuman päättymiseen.
Ja se kehä. Kyllä se aikuisen miehen kropassa tuntuu, kun siihen
tömähtää. Vaikka tiesin sen olevan melkoisen kovaa materiaalia,
orastava haave ammattipainijan urasta otti kolauksen: ei meikäläisen
selkä pitkässä juoksussa varmaankaan kestäisi tuhansia ja
tuhansia kaatumisia/putoamisia kehän pintaan, vaikka fyysinen kunto
antaisi edellytykset siihen. Puhumattakaan siitä, että kehän
ulkopuolella lattialle saisi ”bodyslamin” vastaanotettavaksi.
Yhtä kaikki, lajin näkeminen toiseltakin puolelta oli avartava ja
hieno kokemus. Vaikka WWE:n showmaisuus ja massiivisuus puuttuu
suomalaisesta painista. Ja ikävä kyllä tulee varmasti aina
puuttumaankin, ammattipaini tulee tuskin koskaan ponnistamaan lapsen
kengistä jääkiekkoon verrattavaksi urheiluviihteeksi Suomessa.
Mutta
tosiaan, FCF:lle tein myös opinnäytetyöni. Mikä sinänsä oli
suuri helpotus, motivaatio koulun suhteen oli tavattoman lopussa ja
muutaman kurssin lisäksi tämä urakka oli edessä. Luultavasti yhä
ponnistelisin ”opparin” kanssa, mikäli en olisi päässyt
kirjoittamaan itseäni kiinnostavasta asiasta. Vaikka arvosanaan
lievästi petyin, olen kuullut yllättävänkin paljon kehumisia
työstäni. Työstä kuulemma on luettavissa innostus lajia kohtaan,
mikä tekee lukemisenkin rennommaksi. Laji on erikoisuudessaan
herättänyt mielenkiintoa lukemaan opinnäytetyötäni ja sitä on
jopa käytetty esimerkkitehtävissä ja esitelmissä. Mutta onko se
tuonut lajille Suomeen uusia seuraajia, sitä en tiedä. ”Oli
todella mielenkiintoista lukea tällaisesta erikoisesta aiheesta,
mutta tuskin lähden Helsinkiin katsomaan painia”. Tämän tyyliset
kommentit ovat olleet niitä yleisimpiä, joita olen työstäni
saanut kuulla. Ja itse työ on luettavissa täällä:
http://publications.theseus.fi/handle/10024/24680
Wrestling - ammattipaini. Laji oli minulle läheinen ja rakas. Se on
sitä edelleenkin. Ikävästi vain se on päässyt minulta unohtumaan
lähes täysin viime aikoina säännöllisen tv-ohjelman puuttuessa.
Tässäkin tapauksessa pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni
ja rikollisesti ladata lähetyksiä katsottavaksi. Tai lähteä
paikan päälle seuraamaan FCF:n otteita taas, kun sellainenkin olisi
mahdollista Suomen maassa. Vaikka en painimaan pääsekään, niin
voihan sitä, lähes kolmekymppisenä, yhä haaveilla astelevansa
kehään ja illan päätteeksi nosta käsi kattoa kohden voiton
merkiksi.
Eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti