Metal Gear Solid
Näpytin hienon aasinsillan eilisestä heikohkosta tekstistä tämän
päivän luukkuun, enkö?
Jos NHL 97 oli isohko peli ala-asteaikojani, on ”MGS” ollut
minulle se suurin pelikokemus. Se on ollut niin iso, että pelin olen
pelannut ainakin yli 30 kertaa läpi. Ensimmäisen kerran
13-vuotiaana, viimeisimmällä kerralla taisin olla 25. Itseasiassa
olen käyttänyt peliä prepatakseni itseäni aikanaan englannin
yo-kirjoituksiin ja yo-kuunteluun. Kirjoitin pelistä myös
aineita/kirjoitustehtäviä yläasteella ja lukiossa, niin
äidinkielessä, ruotsissa kuin englannissakin.
No mutta mikä on ”Metal Gear Solid”? No, se on videopeli. Ja
tähän voisin päättää kirjoitukseni.
Niin. PlayStationille tehty peli on hyvin elokuvamainen pelikokemus.
Pelissä toimitaan ”Solid Snake” nimisenä sotilaana, jonka pitää
(tai pitäisi) hiiviskellen ja huomaamatta lähteä suorittamaan
pelastusoperaatiota Alaskalaiselta saarelta, jossa on ydinaseisiin
liittyvää epäilyttävää toimintaa. Mutta kuten hyvissä
toimintaelokuvissa, asia ei olekaan niin yksinkertainen ja yllättäviä
juonenkäänteitä tulee mukaan. Peli tarjoaa väliajoin leffamaisia
animaatioita, mitkä kuljettavat leffan... ööh, pelin juonta
eteenpäin. Juonta voisin paljastaa enemmänkin, mutta suosittelen
pelaamaan peliä. Oikeasti. Yritän selventää miksi.
Jos pelin aloittaa katsomalla kaikki mahdolliset välianimaatiot ja
radiokeskustelut, voisi ensimmäiset lopettaa pelaamisen tähän.
Alkavan elokuvan... siis pelin juonta pohjustetaan urakalla. Oman
mausteensa tuo se, että peli on jatkumoa jo 8-bittiseltä Nintendon
aikaisilta peleiltä ”Metal Gear” ja Metal Gear 2”. Eli jos
haluaa täydentää pelinautintoa, on syytä perehtyä myös
Nintendon peleihin. Mutta ei ole mitenkään pakollista toki, en
minäkään ole kyseisiä pelejä pelannut. Juonet olen toki lukenut
ja YouTube -aikana katsonut peleistä pelatut ”gameplayt”.
Itse peli alkaa, kun sankari, eläkkeeltä takaisin työhön raahattu
eliittisotilas ”Solid Snake” tunkeutuu kyseiselle saarelle.
Keskustelua oman esimiehen (ja myöhemmin myös toisten hahmojen
kanssa) käydään samaan aikaan korvanapin kanssa, jonka kautta saa
neuvoja ja omalta osaltaan toimivat pelin aikana välianimaatioina ja
täten kuljettavat juonta eteenpäin. Ja niitä ohjeita on syytä
kuunnella, mikäli haluaa päästä pelissä eteenpäin.
Jo heti pelin alku tarjoaa alkutekstejä tekijöistä ja pelin
(ääni)näyttelijöistä, aivan kuin siis elokuvissakin.
Ääninäyttelijöiden joukko ei ehkä koko kansan silmissä ole
nimekäs, mutta ovat todellakin osaavia ja työstäneet lukuisia
äänitöitä esimerkiksi amerikkalaisissa animaatioissa.
Jonkinlainen ”true-nörtti” triviana onkin ollut: ”Kuka
ääninäyttelee Solid Snaken roolin Metal Gear Solidissa?”
Huomio kiinnittyy alkumetreillä myös viistosti ylhäältä päin
ohjattavaan hahmoon. Ns. ”kamera” kuitenkin siirtyy eri
paikkoihin ”Snaken” tehdessä eri toimenpiteitä. Tämän
nojatessa seinään kamera kääntyy suunnilleen hahmon silmien
tasolle, jotta nurkan taakse pystyy havaitsemaan paremmin.
Tarvittaessa voi katsoa ”Snaken” silmin tilannetta, jos on
tarpeen, kuitenkaan voimatta ohjata hahmoa eteenpäin. Pelaamista
helpottaa ylälaidassa oleva tutka, jonka avulla voi havainnoida
vihollissotilaiden katseiden suunnat. Toivottavasti osasin selittää
selventävästi, YouTube auttaa tässäkin. Pelattavuus on toteutettu
kuitenkin loistavasti ja onkin mielestäni parhaimpia ”uuden
aikakauden” peleistä. ”Uudella” tarkoitan näitä pelejä,
mitkä poikkea ”Super Marion” lineaarisesta ja simppelistä
menemisestä.
Kun saarelle selviytymisestä ja ensimmäisestä hiiviskelystä
selvityy, peli tarjoaa välianimaation ”leffanimellä”.
Kamerakulmat tässäkin animaatiossa liikkuvat ja vaihtuvat kuin
oikeassa elokuvassa. Alun taaperruksen jälkeen tajuaakin vasta
aloittavansa totisen urakan.
Vaikka peli on enimmäkseen tarkoitettu hiiviskelyyn, saa pelin
aikana itselleen aseita, joilla helpottaa urakkaa. Ne ovat myös
välttämättömiä pelin aikana vastaan tulevien ”loppuvastusten”
päihittämiseksi, joita ehtii pelin aikana tulemaan kymmenkunta. Jos
innostuu, voihan sitä alkaa toteuttamaan silmittömän ”killing
spreen”. Tällöin on syytä varautua jatkuvaan hälytystilaan,
jolloin vihollisstilaita on valmiina tulossa hyökkäämään.
Kerättyä saa myös erilaisia välineitä ruokapakkauksista
kulkukortteihin ja luotiliiveihin. Jotta liian helpoksi urakka ei
mene, on tavaroiden käytettävyyttä jaoteltu ja rajoitettu.
Samanaikaisesti ei voi pitää käsissä käytettävissä kahta
asetta tai ruokapakkausta ja kulkukorttia. Sen sijaan asetta ja
kulkukorttia voi samanaikaisesti pitää käytettävissä.
Rajattomasti voi kuitenkin kantaa tavaroita mukana.
Riippuen pelaajasta, ensimmäisen puolen tunnin – kolmen vartin
jälkeen peli tarjoaa ensimmäisen juonenkäänteen ja saa hetkeksi
miettimään, mikä helvetti tässä on homman nimi. ”Ei tämä
taidakaan niin yksinkertaista ollakaan”. Itse aikanaan jouduin
turvautumaan pelioppaan avustukseen päästäkseni pelissä
eteenpäin. Ehkä osittain syynä oli 13-vuotiaan ei niin sujuvasti
sujunut englanti. Ei se kyllä tälläkään hetkellä sujuvaa ole.
Peli on myös nokkela, minkä takia tämä onkin noussut legendaksi.
Mielikuvitusta käyttämällä vihollisten sotilaita/vartijoita voi
piiloutua kulmien taakse, ryömiä tasojen alle tai käyttää jopa
pahvilaatikkoa piiloutumiseen. Yhdessä tilanteessa pelissä ei pääse
eteenpäin, ellei osaa hakea koodia ”pelistä”. Jossain voi taas
käyttää ketsuppia apunaan, kun taas yhdessä kohtaa pelaaminen
voisi helpottua, jos ottaa toisen peliohjaimen käyttöön.
Tupakointikin voi pelastaa hengen. Se ”ahaa” -fiiliksen saaminen
ensimmäisellä pelikerralla on melkoisen maagista, seuraavilla
pelikerroilla voi yrittää leikkiä luovaa persoonaa.
Erityisesti pelin aikana vastaan tulevat ”loppuvastukset” ovat
niitä mielenkiintoisia persoonia. Osa on aiemmista Nintendon
pelisarjoista tuttuja, toiset taas mieleltään sekaisin.
”Mielenvikaisen” ja aggressiivisen hahmon takaa voi löytyä
tunteellinen tarina tai oudolla tapaa tuttu henkilö. Yhtä kaikki
mielenkiintoisia, joiden tarinaa pysähtyy kuuntelemaan ja joiden
ansiosta pelin tunnelma ja juoni kulkee eteenpäin. Aina voi toki
hypätä näiden välianimaatioiden yli. Mutta jos niin päättää
tehdä, tappaa tämän pelin hienouden. Ei pelkästään se pelin
pelaaminen, vaan se tarina.
Se tarina.
Juoni tuo mukanaan myös orastavaa raukkaustarinaa. Kaksinkin
kappalein. Erikoista on se, että pelihahmo ei ole rakkaustarinoihin
kietoutunut. Tai ainakaan halua niin myöntää. Ihmissuhteet ovat
tässä pelissä hyvin läsnä. Yhdessä kohtauksessa on niin
tunteellinen hetki, että meinasin nuorena ja vanhana nulikkana itkeä
kyyneleen. Onneksi vain meinasin. No okei, saatoin minä itkeä
miehekästä itkua.
Musiikki on myös oma lukunsa. Se vaihtelee pelin eri osa-alueiden
mukaan. Toiminnallisessa ja ”hälytystilassa” ollessa musiikkin
on vauhdikasta ja ”reipasta”, hiiviskelyssä ja piilottelussa
hidasta, hämärää ja odottavaa. Tunteellisina hetkinä
välianimaatioiden juonikuvioissa voidaan olla oopperahenkisissä
kaihoissa tunnelmissa.
Peli tarjoaa loppuratkaisuksi joko onnellista tai surullista loppua.
Riippuen täysin siitä, miten on yhdestä tilanteesta suoriutunut
pelin aikana. Miten päin vain, onnellinen loppu on tietysti aina
kiva, surullinen taas mielestäni oli voimakkaampi ja tunteita
herättävämpi. Luultavasti juuri pelin surullinen loppu toi sen
viimeisen silauksen pelin elokuvamaisuuteen. Peli on tuonut myös
jatko-osansa, joista vain ”Metal Gear Solid 2: Sons Of Libertyn”
olen pelannut läpi. Kakkososa tehtiin PlayStation 2:lle, jolloin
grafiikat olivat erinomaisia ja peli tarjosi uusia elementtejä
pelaamiseen. Mutta se juoni. Juoni on mielestäni aivan omalaatuinen
ja enemmän ”oikean” elokuvan kaltainen ensimmäisessä, kuin
jatko-osassa. Ja sen takia tulen aina suosimaan tätä peliä. Ei
siis ole ihme, että peli on pyöräytetty läpi yli 30 kertaa.
1990-luvun loppupuolella oli ensimmäisiä huhuja OIKEAN elokuvan
tekemisestä ”Metal Gear Solidista”. Aikaa alkaa olla jo pian 15
vuotta niistä huhuista. Silti yhä elättelen toiveita, että
sellainen elokuva olisi viimeinkin tulossa ja se, onko onnellinen vai
surullinen loppu se oikea. Ja kuten spekulaatiot tuolloin elättelivät
toiveita, Kurt Russell olisi ykkösvaihtoehto päärooliin
”Snakeksi”.
Ensimmäisen kerran pelatessani pelin läpi kulutin aikaa pelin
mukaan yli 10 tuntia, poislukien ”game overit” sun muut.
Myöhemmillä pelikerroilla aika tippui jopa alle neljään tuntiin.
Luultavasti nyt menisi likemmäs 10 tuntia taas, jos lähtisin peliä
pelaamaan. Ja perkele, minähän vielä lähden.
Lässytinlää. Paljon puhuin, mutta osasinkohan tuoda tuntemukseni
tätä peliä kohtaan hyvin esille. Peli on kuitenkin MoonTV:n tavoin
ollut osa minun nuoruuttani ja kasvutarinaani, minkä parissa
kasvoin. Vaikka peli pysyi aina samana, tunnuin saavan siitä aina
jotain irti.
Suosittelen ehdottomasti kaikille pelattavaksi. Jos pelaaminen ei
niinkään nappaa, niin suosittelen uhraamaan yhden iltapäivän
tämän ”longplayn” parissa. Yli miljoonaa katsojakertaakin tällä
videolla!
Niin, ”Solid Snakea” ääninäyttelee David Hayter. Herra on myös
käsikirjoittanut mm. ”X-Men” -leffasarjaa sekä ”Watchmenin”.
Metal Gear Solid
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti