Viittauksia alkoholiin poistetaan
katukuvasta, deittisivustoilta, jopa baarien nimistä. Koffin hevosia
ei saa olla, munataksi on saatanasta, tuoreita yrittäjiä potkitaan
päähän (mutta yrittämiseen kyllä kannustetaan) ja viski on
kirosana, jonka sanomalla paha henki tulee ja vie Manalaan. Nyt
sitten "lörtsykin" on ilmeisesti nimenä perseestä, että sitä ei saisi myydä
sillä nimellä. Ja joku/jotkut pässit keksivät näitä aivopieruja. Ja saavat kaiken lisäksi palkkaa siitä. Aivan kuin täällä ei olisi tärkeämpiä ja oikeampia asioita hoidettavana. Sen sijaan tällaisiin tuhlataan aikaa, rahaa ja energiaa.
Risto Ulmala oli aikanaan suomalaisen kestävyysjuoksun kärkinimi. Legendan mukaan Ulmala sai aikanaan ”faniltaan” kotiin lähetettynä laatikollisen
paskaa. Syynä fanin mielestä heikko juoksu arvokisoissa. (kyseessä on saattanut olla myös Peteliuksen parodioima Tommy Ekblom, varmaa tietoa ei ole)
Miten nämä liittyvät toisiinsa? Noh,
jos samanlainen mielivaltainen päätäntä ylempien tasojen
piireissä jatkuu, mielestäni meidän olisi kohtuullista ottaa se
oma laatikko ja tehdä ”ristoulmalat”.
Hästääg siellä ja hästääg
täällä. Some sitä ja some tätä. Aleksi Valavuori pätee
urheilusta somessa, vaikka ei helvetti edes katsoisi matsia.
Niin että hei vaan teillekin. Tällä
kahteen jaetulla lomallani en jaksanut mitään ”tonnin haastetta”
tai vastaavaa väsätä itselleni. A) olen taas riekkunut festarilta
toiselle B) nivuset ja perse on edelleen hellänä siitä 1000
kilometrin urakasta. Mutta kirjoitellaan taas, kun on jotain
kirjoiteltavaakin. Niin, jotkut ovat kyselleetkin miksen ala
videoblogeja (vlogeja, ”tubettamista” jne jne) tekemään, mutta
en miellä sitä omakseni. Varsinkin, kun joka videoon saisin
kuitenkin mukaan massiivisen kaksoisleukani.
Mutta. Somesta.
Vaikka itse olenkin jossain määrin
sosiaalisen median suurkuluttaja Facebookin ja Twitterin parissa,
alkaa se jossain määrin myös kyrpimään. Tai ei ehkä niinkään
palvelut, mutta sen käyttäjät.
Yhdeksi perkeleen laitokseksi on
noussut Instagram. Ei nyt ehkä siksi, etten Lumiaani ole saanut
ladattua kunnollista/oikeaa Instagram applikaatiota, vaan ihmisten
käyttötapa.
Miksi? No siksi. Siinä vaiheessa kun
Facebook lopullisesti breikkasi läpi ja likimain kaikki alkoivat
sitä käyttämään, alkoi ihmisiä vituttamaan joidenkin persoonien
tolkuton kuvien lisääminen. ”Katso, tässä on kissani. Katso,
tässä on tekemäni ruoka. Katso, tässä olen kolmen tunnin
jonottamisen jälkeen saanut jenkkiläisen lafkan ylikallista
kahvia/burgeria. Katso, mukulani väänsi ripulit vaippaan”. Jengi
ryhtyi kiukkuiseen sävyyn kommentoimaan näitä ”ärsyttäviä”
kuvia. Pahimmillaan ehkä poistettiin kavereista (kaverien poistaminen on aktiviteetti, jota tuskin tulen koskaan ymmärtämään).
Mutta mitä vittua. Sitten tuli joku
Twitterin ”hästääg” -innoituksen seuraamana luomaan
kuvapalvelun ”hästääg” -periaatteella. Ja ja, millaisia kuvia
tänne jengi sitten lisäilee? No vittu niitä täysin samoja kuvia,
mitä on vihattu toisten henkilön lisääminä Faceen. Ehkä jopa
pahemmassakin mittakuvassa. Tai ei edes ”ehkä”, vaan ihan
oikeasti pahemmassa mittakaavassa. ”Katso, menen tässä töihin!
#työ #asfaltti #haluanhuomiota #pitäkääminuakauniinajakomeana”
ja kuva jostain saatanan asfaltista ”helvetin hienolla”
filtterillä. Siinä missä Facessa ehkä ylenkatsottiin itsestään
puolialastomia/bodaavia kuvia, niitä kyllä tykätään tykittää
nyt Instassa kaikille katsottavaksi.
”No mutta kun Instagramissa voit
seurata niitä, joita haluat. Ja sua seuraa ne, jotka oikeasti haluaa
seurata sua Instassa”. Anteeksi, mutta mitä vittua? Jos
Facebookissa et ole halunnut seurata jotakuta, eikö häntä ole
voinut lisätä rajoitettujen listalle, tai poistaa kokonaan
kavereista (vaikka en kavereiden poistamista ymmärrä). ”Nii, mutta ei Instagramissa näe ne mun inhoamat
Face-kaverini, jotka ei tykkää mun kuvista”. Sitten saatana ne
Instagramin kuvat kuitenkin jaetaan Facessa kaikille nähtäväksi.
Ja kyllä, vaikka joku tietty henkilö ei sinua seuraisi Instassa,
niin pääsee hän helposti kuviasi/profiiliasi katsomaan, vaikka et
itseäsi jakaisi (huomatkaa kaksoismerkitys) Facebookissa.
Ja tämä Instagram on siksi yksi iso
lampaan perse, jota en ole missään vaiheessa oppinut ymmärtämään.
Silti, isona lampaan perseenä olen
minäkin mennyt siihen liittymään.
Twitter on minusta käytännöllisempi.
Toki, onhan minun mielestäni sekin naurettavaa, että ”ylempi
luokka” (viittaan ehkä epäsuorasti joihinkin julkisuuden
henkilöihin mm. politiikan parissa) hehkuttaa tätä ”nerokkaan”
idean vuoksi, koska merkkimäärä on rajallinen.
Twitter (nyt tuli äidinkielenopettajan
painajainen, kaksi kappaletta alkaa peräkkäin samalla sanalla) on
Facen tapaan kätevä some-palvelu uutisiin. Isoissa tapahtumissa
Twitter-kommentointi tietyn risuaidan alle tuo huikeaa
viihdettä.Viime kevään Euroviisut, ne oli aika huikeaa settiä twiittien ansiosta.
Lisäksi sillä on helppo ottaa yhteyttä ja jutella julkisuuden
henkilöiden kanssa. Voisihan tämä ehkä Facessakin onnistua, jos
onnistuu hahmottamaan sen oikean henkilön profiilin feikkien
joukosta. Tai näin itse aavistelisin.
Mutta tässäkin on sitten tämä oma,
ääliömäinen joukkonsa. Kuten ensimmäisessä kappaleessa
nostinkin turkulaisen urheilumediapersoonan esiin, nämä tämänlaiset
ihmiset saastuttavat omaa Twitter-tiliäni. Joka saatanan
urheilulajista/tapahtumasta syötetään ”twiittiä” noin kolmen
(3) minuutin välein, samalla myös vastaten muiden kommentteihn. Tai
muita kommentoiden. Anteeksi, mutta missä välissä ehdit seuraamaan
itse ottelua? Jos ensi syksynä alan twiittaamaan Ässien pelistä
”livenä”, rajoittuisi se täysin Liigan mainoskatkoihin ja
erätaukoihin. Oikeasti. Minä olen tullut sitä peliä katsomaan, en
saatana kännykän ruutua.
Sitten se toinen joukko, mikä on
myöskin mouhottanut Facessa aikanaan. Siinä missä on toisten
tyhmiä ja ääliömäisen lyhyitä tilapäivityksiä kirottu ja
parjattu, on alettu itse suoltamaan sitä samaa paskaa. Poikkeuksena
toki se hästääg -risuaita. Annanpa esimerkin:
Kalevi on tehnyt tilapäivitykset
(erotan päivitykset pilkulla toisistaan) ”Onpas kiva ilta-aurinko,
Huomenta, Olipas hyvää ruokaa”. Sitten ryhmä ”kingejä”
naureskelee tälle päivitykselle, mutta hetkeä myöhemmin tekevät
Twitterissä twiitit ”Onpas kiva ilta-aurinko #aurinko
#auringonlasku #elämä, Huomenta #huomenta #aamu #virkeänätöihin,
Olipas hyvää ruokaa #ruoka #lounas #pippuripihvi”.
Huomasitteko mitään eroa twiiteillä
ja Kalevin tilapäivityksillä? No en minäkään. Paitsi ne
iänikuiset hästäägit.
Tehkää nyt joku vielä jokin uusi
massiivinen some-palvelu, että voin repiä lisää persettäni
ihmisten idioottimaisuudelle.
No hupsista saatana, mulla on näemmä
joku blogikin.
Aina sitä voi selitellä, mitä on
jäänyt tekemättä ja miksi. Ehkäpä siis selitänkin.
Yksityiselämässä on tapahtunut
monenlaista. On ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Jotkut asiat ottaa
sen verran raskaasti, ettei jaksa kirjoittaa mitään. Sitten tulee
niitä ylämäkiä (vai alamäkiä, alamäkeen on kiva hurutella
fillarilla), ettei hyvästä fiiliksestä huolimatta halua kirjoittaa
mitään. Tai jaksa. Tai kiinnosta. Niiden lisäksi on harrastukset,
johon kylkiäisenä liitetty mukaan Armin van Buurenit, risteilyt ja
muut kissanristiäiset. Kirjaimellisesti en ole kenenkään kissan
ristiäisissä ollut, se nyt vain on kuulemma sanonta. Yhtä kaikki,
taisin GooMin jälkitiimoilta olla jokainen viikonloppu sidottuna
johonkin aktiviteettiin. Ja kun tuli pääsiäinen, halusin pari
päivää olla tekemättä yhtikäs mitään. Ei töitä, ei
harrastuksia, ei ”pakollisia” velvotteita
alkoholinnauttimistuokiohin. Halusin niin paljon olla itsekseni
tekemättä mitään, että hylkäsin jopa kutsun Tupsulan
ulkoilmakonserttiin.
Mutta se siitä. Hengissä edelleen
ollaan, joidenkin pettymykseksi.
Mistä sitten ajattelin liipalaapada?
Tuossa on nyt ollut melkeinpä pari vuotta yksi aihe kirjoitettavana,
joten ajattelin toteuttaa sen nyt.
Suomalaisen sarjakuvapiirtämisen nero
(periaatteessa jopa Fingerporin edelläkävijä) Tuukka Virtaperko
sen omassa blogissaan eräällä tavalla jo havainnollisti.
Miten ihmiset käsittävät numerot eri
tavalla. Harmikseni en kyseistä tekstiä löytänyt, enkä jaksa
elämästäni tuhlata liikaa minuutteja sen etsimiseenkään. Yritän
kuitenkin parhaani mukaan havainnollistaa sen: jotkut ihmiset
ajattelevat numerot kasvavana numerosarjana (1,2,3,4 jne jne), jotkut
taas laatikoittain (10 on yksi käsitteensä numeroineen
”laatikkona”, 100 on yksi käsitteensä ”laatikkona”). Jos
nyt muistan tämän kaiken ihan pisin vittua, niin korjatkaa toki.
Aloin tuota pohdiskelemaan ja
soveltamaan yhteen toiseen ”ominaisuuteeni”. Useammin kuin kerran
olen saanut kuulla, miten helvetissä voin muistaa ”sen ja sen
tapahtuman ja että milloin se on tapahtunut”. Narsistisena haluan
nyt jakaa tämän ilosanoman teille.
Sen sijaan, että muistaisin vuoden
käsittävän yhtenä vuotena (tammi, helmi, maalis... → joulukuu),
käsitän vuoden samalla tapaa kuin kouluvuoden. Tai lätkäkauden.
Ts. ”minun” vuoteni alkaa elo-syyskuun aikana ja päättyy
seuraavan vuoden kesään. Suunnilleen silloin, kun kesälomani on
päättynyt.
"Normaalin" ihmisen ajatus vuodesta. Huomatkaa Paint-skillssini.
Noh, miten sitten vuosilukujen
muistamisen kanssa?
Kouluajat on ”helppo” muistaa,
jokainen luokka kerrallaan. Vaikkakin nykyään ensimmäisestä
kansakoululuokasta ei ehkä niin hirveästi ole muistikuvia.
Kuitenkin.
Minun ajatusmaailmani yhdestä vuodesta.
Ensimmäinen koululuokkani oli
”kaudella” 1992-1993, toinen 1993-1994 ja niin edelleen. Näihin
on sitten liitetty muut muistitapahtumat: kolmannella luokalla
1994-1995 uskaltauduin ensimmäisen kerran koulun discoihin, Ässät
voitti pronssia ja Suomi maailmanmestaruuden. Viidennellä luokalla
1996-1997 Kari Takko pelasi maajoukkueessa ”World Cup”
-turnauksessa (paremmin kuin Jarmo Myllys huom huom), lukion
ensimmäisellä 2001-2002 WTC -tornit romahtivat ja Samppa Lajunen
sai kolme olympiakultaa Salt Lake Cityn olympialaisissa.
Tällä ultimaattisella kikalla mun
pitäisi olla opiskelemassa lääkäriksi, tai peräti olla jo
lääkäri? No, ei ihan.
Ongelmanani on aina ollut se, että
kaikenlainen ”turha” ja minua kierolla tavalla kiinnostavat asiat
jää muistiin, ihan kertaalleen ja puolivahingossakin kuultuna.
Pakotettuna taas ei jää mieleen paskaakaan. Ehkä siksi yritykseni
päästä OKL:ään opiskelemaan jäi haaveeksi, en vain keksinyt
syytä ja kiinnostavuutta, miksi sanan ”didaktiikka” historia,
syntyperä ja vastaava aaseilu liittyy opettamiseen hevonvitunkaan
vertaa.
Mutta esimerkiksi jääkiekko, tai
urheilu ylipäätään. Kyllä ne jää mieleen. Ja esimerkiksi
jotkut ryyppyreissut teinivuosilta ja aikuisiältä, vaikka joistakin
laivareissuista ei 100% muistikuvaa ole. Ei ehkä edes 50% luokkaa.
Koulu-uran päättymisen jälkeen on
tietyllä tapaa ollut haasteensa saada muistitapahtumat sijoittumaan
oikeisiin ajanjaksoihinsa. Ehkä siinäkin oma kiekkoharrastus
helpottaa asioita: 2011-2012 pelasin viimeisen kauteni KK-V:ssä ja
olin HK:n myyntitoimistossa töissä, se on yksi ”kausi”. Tai
sitten peilaaminen Ässien kausimenestykseen: 2012-2013 Ässät
voitti mestaruuden, samaisella jaksolla kävin mm. Alpeilla.
Mikä tämän tekstin pointti
loppupeleissä oli? No en helvetti itsekään oikeastaan tiedä.
Kaiketi halusin vain lesoilla tavastani muistaa asioita ”oikeilta”
vuosiltaan, empimättä. Ei se silti tee minusta mitään
muistineroa. Edelleen unohdan välillä ottaa eväät mukaan töihin.
Tai tuoda valkoviinipullon uuden vuoden
”juhlimiseen” mukaan.
