Juu. Kyllä 1930-luvullakin tehtiin
elokuvia. Sellaisia, missä Johnny Weissmuller ei näytellyt
Tarzania.
Edesmennyt hieno näyttelijä James
Stewart on tämän elokuvan Smith. Partioporukan johtaja, jota
mukuloiden pyynnöstä ehdotetaan hakemaan virkaa senaattiin. Ja
onnistuukin siinä! Naiivina ja aavistuksen kömpelönä ”rookiena”
Smith saakin huomata, että homma ei toimi kuten pitää. Varsinkin,
jos touhu on jossain määrin korruptoitunutta.
Olen aina arvostanut elokuvia, joiden
parissa ei huomaa ajan kuluvan. Jokseenkin onkin erikoista, että
tähän ovat pystyneet vanhemmat (toki klassikot) elokuvat. Oikeasti.
Mielummin näitä jaksan ja pystyn katsomaan urakkana, kuin
nykypäivän tehostepaskaeeppiset, puoli vuotta kestävät elokuvat
(mm. ”Hobitti”).
”Mr. Smith Lähtee Washingtoniin”
klassikkona on tietysti myös parodioinnin kohteena ollut useasti.
Pelkästään jo ”Simpsoneista” pystyn muistamaan kolme eri
jaksoa, jossa Smithin ”filibusteria” (puheen pitkittämistä) on
parodioitu.
Sinänsä myös oli ihmeellistä, että
nauroin muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Kun yleensä on
mielikuva vanhan ajan elokuvista jäykkinä ja ylipitkinä
puhe-eepoksina, oli tähän saatu ujutettua nokkelaa komiikkaakin.
Sellaista, jota saattaa jäädä hetkeksi miettimään, ennen kuin
sille tuhahtaa. Vähän kuin pappani tarinat.
Tuolloin sodan aikoihin ihmiset
lähettivät kiitoskirjeitä ohjaajalle Frank Capralle, että sai
tällä elokuvalla heidät kiinnostumaan politiikasta. Enkä sitä
ihmettelekään. Ei sitä lakitietoa tarvitse syvältä tonkia,
kaikki porsaanreiät läpi käyden. Siihen riittää,
pelkistettynäkin, partiojohtajan yksinäinen taistelu isoa koneistoa
vastaan.
Jos jokaiselta vuosikymmeneltä pitäisi
valita yksi (1) ainoa elokuva, ”Mr. Smith Lähtee Washingtoniin”
on ainoa ratkaisu 1930-luvun elokuvaksi. Ja mikä häpeällisintä,
Suomen tv:ssä tämä elokuva on Elonetin sivuston mukaan esitetty
vain neljä (4) kertaa.
IMDb arvostaa: 8,3
Kalmari arvostaa: 8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti