leffasuositus: marras- joulukuu.

No hupsista saatana, marraskuu jäi näemmä väliin. Ei kai se mitään, seuraava leffa kun on niin kovaa tykitystä, että se hoitaa niin marraskuun, kuin joulukuunkin leffasuosituksen.

Road House - Kuuma Kapakka (1989)

Pelkästään tämän leffan ansiosta Patrick Swayze olisi ansainnut roolin Expendablesista.

Patrick Swayze on jäätävän kova portsari Dalton, josta liikkuu jos jonkinmoista legendaa puskaradiosta toiseen. Eletäänhän kultaista kasaria, jolloin faktoja ei pystytty tarkistamaan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Dalton skoutataan pian kylään nimeltä Jasper ja siellä kapakkaan nimeltä Double Deuce. Osmantuvan kaltainen väkivallan Mekka halutaan muuttaa baariksi/yökerhoksi, johon ihmiset myös kylän ulkopuolelta tulisivat viettämään iltaa. Mukaan sekoitetaan mustasukkaisuusdraamaa ja Jasperin oma mafioson asemassa oleva Ben Gazzarran esittämä Brad Wesley, joka ei oikein välitä Daltonin saapumisesta hänen reviirilleen. On potkimisten, baaritappeluiden ja ninja-levelin tasoisten repimisten aika.

Road House edustaa juuri täydellisesti sitä elokuvatyyliä, josta pidän. Sellaista kasari-actionia, mitä esimerkiksi Silmitön Raivo, Rautakotka ja Jäätävä Polte edustaa. Juonen kaarre kaikissa kuta kuinkin samanlaista (kaikki hyvin, pieni vastoinkäyminen, panokohtaus, läheisen epäonni/kuolema, kostoretki) ja kaikkia yhdistää aavistuksenomainen kömpelyys. Eikä ihmekään, että ainakin Road House on nimitetty Razzie -palkinnoissa (ns. Anti-Oscar -gaala, jossa vuosittain palkitaan elokuva-alan huonoimmat suoritukset) Top 100-listalle ”nautittavimmat huonot elokuvat”. Elokuva kun on muiden mainittujen kanssa ”salainen nautinto”. Varmasti sen takia tämä on saanut myös humoristista huomiota mm. Family Guyssa.

Leffa parantaa suorittamistaan kuin sika juoksuaan. Dalton muuttaa uudessa kylässä asumaan navetan yläkertaan, häirikköasiakkaiden poistaminen muuttuu rauhallisista yrityksistä potkimiseksi ja tuopilla hakkaamiseksi, mustasukkainen exä kyttää joen toiselta puolelta panotouhuja ja lopulta ampuma-aseetkin löytävät roolinsa elokuvassa. Jopa showpainija Terry Funk on saatu mukaan elokuvaan. Eikä kasari-action olisi mitään ilman muutamaa räjähdystä.

Jos tällaisia elokuvia ei osaa katsoa kieliposkella, todennäköisesti ei tästä tule pitämäänkään millään tasolla. Ja sellainen katsoja on täysin paska ihminen, joka ei ansaitse kavereita.

Mietin pitkään arvosanan kanssa ja päädyin antamaan numeroksi 8. Ja se kaduttaa jo nyt, kyllä tämä on yhtälailla myös ysin leffa.

IMDb arvostaa: 6,4

Kalmari arvostaa: 8

leffasuositus: lokakuu.

Gridiron Gang (2006)

Olen aina pitänyt urheiluleffoista. Yhdistyyhän niissä kaksi intohimoani: urheilu ja elokuva. Pääasiassa urheilulajeilla ei ole niinkään ollut minulle koskaan merkitystä tämänlaisissa elokuvissa, eikä tämä jenkkifutisleffa tee siihen poikkeusta.

The Rock (eli siis se showpainiheppu, joka oikealta nimeltään tunnetaan Dwayne Johnsonina) on yhdessä Xzibitin kanssa nuorisovankilan vartijoita, hoitajia, tai mikä se oikea titteli heille ikinä lieneekään. Vankilaan/hoitoon päätyvät nuoret ovat useimmiten jengiläisiä, joille kuolema on ollut arkipäivää. Jengiläisten elämäntyylikin on niin iskostunut päähän, että vankilasta päästessä lähes kaikki nuoret päätyvät kadulle jengitappeluihin ja kenties päättämään sitä kautta elämänsä. The Rock, roolihahmonaan Sean Porter, entisenä jenkkifutaajana keksii ehdottaa johdolle, että nuorisovankilalaiset ohjataan ja opetetaan jefun pariin. Urheilujengi – paras jengi. Sillä ehkä nuoriso saadaan jatkossa pelastettua kaduilta. Pelaahaan vankilan joukkueessa eri taustoista ja eri jengeistä tuleva henkilöt nyt saman ”perheen” parissa. Voihan taustalla toki myös olla Porterin halu saavuttaa vielä jefussa jotain, kun oma ura päättyi ennen aikojaan.

Gridiron Gang aavistuksen poikkeaa tyypillisistä urheiluelokuvista, vaikka onhan urheilevia vankeja ennenkin elokuvissa nähty. Urheilun parissa hyvin vähän aikaa viettäneet nuoret eivät hallitse lajia aluksi (kyllä, tämä on hyvin tuttua urheiluelokuvissa), mutta kehittyvät elokuvan edetessä paremmiksi pelaajiksi. Spoiler spoiler, tässä leffassa ei mestaruuspyttyjä nostella kuten Mighty Duckseissa (oho, paljastinko toisesta elokuvasta nyt jotain?), mutta se ei tietysti se suurin päämäärä vankilajengille kuitenkaan ole. Hyvä tavoittelemisen aihe kuitenkin.

Itse tulee harvemmin kiinnitettyä tällaisissa nuorisoa vilisevissä elokuvissa huomiota itse näyttelijätyöhön. Ainakaan negatiivisesti ei kenenkään nuoren näyttelijäsuoritus pistä silmään. Sen sijaan Xzibit tuntuu olevan pääosan ajasta hiljaa, välillä virnistellen ”yo dog” -ilmeellä. Ehkä tähän rooliin olisi voinut paremmankin tyypin saada?

Tositapahtumiin perustuva elokuva on erittäin katsomisen arvoinen meille, jotka urheiluleffoista muutenkin tykkäävät. Ja onhan se toki muillekin suositeltavaa katsottavaa. Jopa IMDb:n arvosana puoltaa katsomista.

IMDb arvostaa: 6.9

Kalmari arvostaa: 8

aikamoinen aika ajatella aikaa.

Ihmisillä on kuulemma kauhea kiire nykyään. Vuorokaudessa on kuulemma liian vähän tunteja. Paskapuhetta, en kuulemma usko.

Breaking Bad on ilmeisesti hyvä sarja, se kannatta katsoa. Ei, se pitää katsoa! On kuulemma jatkuvasti juonenkäänteitä ja tapahtumia. Tuotantokausiakin viisi, yhden jakson kesto vaivainen tunti. Kyllä ainakin pari jaksoa päivässä ehtii katsomaan. Game Of Thrones on kuulemma myös kova sarja. Sitä tehdään yhä, jaksotkin on kestoltaan suunnilleen saman mittaiset kuin Breaking Badissa. Ja on pojat juonenkäänteitä siinäkin! Myös The Wire ja The Sopranos oli kovia tv-sarjoja! Nekin kannattaa katsoa, hetimmiten. Puhumattakaan True Detectivestä! Voi pojat sentään! Ja on Netflixissä kuulemma sellainenkin sarja kuin Narcos.

Hyviä elokuviakin on paljon. Moni on sellaisia, mitkä kannattaa ja mitkä kestää useamman katsomiskerran. On Terminaattoreita, Die Hardeja, Expendablesejä, Scary Movieta ja muuta vastaavaa. Televisiosta tulee välillä näitä elokuvia, välillä muitakin. Osa huonompia, mutta onneksi välillä esimerkiksi Teemalta tulee vanhoja klassikoita. Netflixistä ja Viaplaystä sun muista suoratoistopalveluista näkee myös elokuvia. Suhteellisen uusia, suhteellisen vanhoja. Näkee niitä kuitenkin. Leffateatteriin niitä kannattaa myös mennä katsomaan, eihän se vie päivästä kauaa aikaa. Tuskin se elokuva sitä kahta tuntia pidempi on. Toki ennen elokuvaa tulee mainoksia ihan helvetisti, mutta sen ajan voi älyluurilla somettaa. Hiphei!

Facebookin uutisvirrasta voi katsoa, mitä naapurin Mirkun kissalle kuuluu, minkälainen pinkki elefantti mahtaisin olla ja kas, naapurin Ylermi täyttää vuosia. Ei sitä ole näemmä ehtinyt käydä Facessa kuuteen tuntiin, mutta kai sitä uutisvirran ehtii lukemaan kolmessa vartissa. Sitten voikin tsekata Instagramistä uusimmat herutukset ja ”uuh käyn salilla” -kuvat. On siellä näemmä joku C-tason nevahööd -julkkiskin ottanut kuvan itsestään makaamassa sohvalla. Hyvin tärkeä tallentaa tämä näky verkkokalvoille. Twitteristä pitääkin tarkastaa Tuomas Enbusken ja Aleksi Valavuoren päivän minimivaatimuksena olevat 100+ twiittiä. Kas kummaa, Paawo livetwiittaa paikallisen uppopallojengin matsia. Täytyykin lukea ne kaikki twiitit, jotta saa käsityksen ottelun kulusta. Tuomari on paska, niin tietysti. Snapchatista voikin katsoa, mitä puuroa se Jussin serkkupojan kaima on syönyt aamusti. Ohhoh, Jussin serkkupojan kaima onkin näemmä kuvannut itseään Snapchatiin kolmensadan (300) sekunnin edestä, mukavasti kaikki 10 sekunnin pätkissä. Hyvin oleellista ja kiinnostavaa, Jussin serkkupojan kaima, ei sitä voisi elääkään ilman selostustasti aamustasi, työmatkastasi, vessaistunnostasi, perseenkaivelusta tai yskimisestä. Saati sitten suusta vuotavasta sateenkaarivanasta. Olisi nämäkin kivat nopeat jutustelutuokiot ollut kiva laittaa Faceen tiivistettynä tekstinä. Mutta niin joo, se säästäisi liikaa aikaa arkipäivästä ja on noin muutenkin täysin eri asia. Ask.fm:ssä voi vielä kysellä parit kysymykset, taikka vaikka vastata itse muutamiin. Sähköpostit ehtinee lukemaan toisella hetkellä, kunhan on ensin tykännyt Pekka Poudasta moshpitissä.

Ruokaakin olisi hyvä tehdä jossain välissä. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget olisi ihan hyvää, mutta sen valmistaminen mennee aikaa esilämmityksineen, shamaani-loitsuineen ja lautaselle millintarkasti asetteluun sellaiset neljä tuntia. Ei kai se niin haittaa, itse se syöminen vie vain sellaiset kolme minuuttia. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget on niin saatanan hyvää, että se kannattaa tehdä joka päivä. Ja mieluiten kahdesti päivässä. Nam nam nam. Pitää muistaa ottaa Chalatele carte a la HK:n blöö szigetistä kuva sosiaaliseen mediaan. Ja mieluiten kahdesti päivässä, tietenkin.

Pitäisi lähteä tuttavien kanssa baariin yhdelle. Mikäs siinä sitten. Aijaa, normipäivä huomenna vai? Aina on pakko ottaa siinä tapauksessa. Vähän voi olla tylsää, kun kaikki tuijottaa puhelintaan WhatsAppien ja Messengerien viestien paukkuessa. Joku voisi sanoa olevan hiljaistakin. Omakin tasku saattaa naputtaa viesteistä, joita kanssaistujat pöydässä kirjoittavat WhattsApp-ryhmään, jonka kaikki jäsenet istuvat samaisessa pöydässä. Suun avaaminen ja äänen tuottaminen on liiaan nopeaa, järkevämmin voidaan kommunikoida puhelimella kirjoittamalla. Mitä parista typosta, tuo lisähaastetta lukemiseen ja viestin tulkitsemiseen. Aikaa on. Joku keikkakin varmaan samaisessa anniskeluravintolassa alkamassa. Kannattaa kuulemma katsoa. Esityksen alku myöhästyy pari tuntia teknisten vikojen vuoksi, mutta ei sen niin väliä.

Suotavaa olisi nukkuakin ennen töihin menoa. Onneksi ”yksien” jälkeinen päivä on aina normipäivä. Ja kuolemakin kuittaa univelat. Hyvin siinä ehtii vielä ”änärissä” hakkaamaan muutaman pelin ruotsalaista Larsia vastaan. Jos virtuaaliseen kiekon lätkimiseen kyllästyy, niin kai sitä voi Unchartedia tai Call Of Dutyä pelailla. Ja jos oikein innostuu, niin voi retroilla Nintendon kanssa Super Mariota.

Liikuntaakin pitäisi harrastaa, ainakin tohtorisedät ja fitnees-intoilijat niin väittävät. Lajeja on toki monta, mutta alkaa olemaan hankalaa mahduttaa niitä omaan aikatauluun. Kai sitä tunnin lenkin ehtii tekemään jossain välissä, yksi kpl sellaista päivää kohden mieluiten. Kuntosuunnistusta? No hitto, miksei vaikka sitäkin! Ryhmäjumpatkin on kuulemma aika pro juttu. Puulaakisählyä tai höntsäfutistakin voinee kokeilla parina päivänä viikossa, jos ehtii jonkun Game Of Thronesin jakson välillä, ellei sitten Jussin serkkupojan kaiman Snapchatia tule katseltua. Tai työt ole esteenä muulle elämälle.

Jaa niin, taloyhtiön ja ammattiliiton kokouksissakin pitäisi muistaa käydä. Onneksi niitä on sen verran harvoin, ehtii niihin valmistautua Breaking Badin ohella.

Pari hyvää kirjaakin on ilmestynyt. Muutaman romaanin lisäksi on tullut tukku elämänkertoja. Huhujen mukaan todellakin lukemisen arvoisia. Mutta niitä ei kannata lukea ennen kuin on Dan Brownin koko tuotannon lukenut, muuten ne elämänkerrat eivät avaudu täysin, eikä lukeminen silloin ole kokemuksen arvoinen.

Olisi paikallisen kiekkoporukan kotipelikin. Kyllä sitä on pakko mennä katsomaan. Voisi pelin aikana yrittää katsoa uusimman jakson Hottiksista. Tyhmä sarja, mutta pakko sitä on seurata. Paratiisihotelli ja Antti Holma Shown uusimmat jaksot on vielä katsomatta, mutta ne varmaan voi sitten pelin jälkeen katsoa. Ellei tule lähdettyä ”yksille” pelin jälkeen. Pelin aikana ei voi ”yksiä” ottaa, se ei ole sama asia kuin anniskeluravintolassa istuminen. Tai ehkä voi, mutta sitä ei lasketa sitten ”yksiksi”.

Lomareissu pitäisi tehdä? No hitto. Kyllä se pitää tehdä, mutta on syytä varmistaa, ettei puulakisählyssä ole peliviikonloppua. Ai on? Loma kannattaa viettääkin sitten tuossa naapurikunnan karavaanarialueella, ehtii välillä käydä pelissäkin. Ei sitä mihinkään etelään kannata mennä lomailemaan, samalla tavalla siellä kännit vedetään älypuhelin kädessä WhatsAppiin kommunikoiden. Hienoja maisemakuvia näkee kuitenkin Instagramista laittamalla tietyt #hästääg -koodit.

Parisuhteellekin pitää siunata aikaa. Mutta ei sitä nyt oikein ehdi, kun tässä on jo nyt vähän kiire ja kaikkea muuta ohjelmaa luvattuna. Laitan kivan emojin, niin kai tämä suhde on sillä viikon ajaksi taas kuitattu.

leffasuositus: syyskuu.

Mykkä Leffa / Pähkähullujen Paratiisi (Silent Movie, 1976)

Kas kummaa, tämä(kin) leffa on niitä, jolle on keksitty kaksi suomennettua nimeä. Myöhäisempi, oikeampi suomennos on tuo ”Mykkä Leffa”, jolla elokuva myös taannoin Yle Teemalta esitettiin. Aikaisempi suomennos on jostain syystä ”Pähkähullujen Paratiisi”. Joo, onhan elokuvan keskiössä jonkinlaiset pähkähullut, mutta antaa ehkä hieman väärän kuvan itse elokuvan aiheesta. Johon originaali nimi osaa viitata. Toki Suomessa on ollut aikakautensa (tämän leffan suhteen en jaksanut historiikkia tutkia), jolloin suomennokset tehtiin jonkun saman aikakauden huippusuositun elokuvan mukaan, taikka muuten vain houkutellakseen mahdollisimman paljon katsojia teatteriin.

Nimensä mukaisesti Mykkä Leffa on, noh, mykkä leffa. Kunnianosoitus ja ”modernimpi” versio mustavalkoisista mykkäleffoista, onhan tämä sentään värillinen. Sen sijaan mykkäfilmien kaavaa rikotaan siinä, että elokuvassa kuullaan yksi vuorosana. Vieläpä ~ keskellä elokuvaa, mutta sinänsä sille hyvinkin loogisessa kohtaa.

Mel Brooksia pidetään yhtenä parhaimmista elokuvakoomikoista kautta aikojen. Itse en ole järin vahvasti miehen teoksiin perehtynyt, vaikka joitakin elokuvia olen varsinkin lapsena nähnyt. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt Dracula – Verevä Vainaja ja Mel Brooksin Mieletön Maailman Historia. Kumpikaan ei sinällään tehnyt nuoreen miehen alkuun vaikutusta. Enkä tiedä, tekisikö nytkään. Mykkä Leffa sen sijaan teki.

Itse elokuvassa Mel Brooks on Mel Funn. Elokuvaohjaaja, joka haluaa tehdä pienelle elokuvayhtiölle mykkäfilmin, mikä voisi pelastaa yhtiön toiminnan. Oudolta kuulostava idea, eihän mykkäfilmejä oltu tehty 40 vuoteen, mutta lopulta se saa yhtiön edustajilta kannatusta. Funn ryhtyykin toteuttamaan elokuvaansa yhdessä toveriensa Martyn ja Domin kanssa, joita näyttelee (yllätys yllätys) samat etunimet omaavat Marty Feldman ja Dom DeLuise. Kolmikko lähtee skouttamaan ja rekrytoimaan tähtitason näyttelijöitä mukaan elokuvaansa.

No miksi olen jonkun mykkäelokuvan valinnut leffasuositukseeni? Toisin kuin muut aiemmin (lapsena) näkemäni Mel Brooksin elokuvat, tämä sai paikoitellen minut nauramaan. Mustavalkoisille mykkäleffoille uskolliset ääniefektit eri tilanteissa (kenties jopa tässä paremmin toteutettuina?) toteutuvat hyvin. Tuon entisajan elokuville tyyliset slapstick-huumori on myös hyvin toteutettu. Eikä liian lapsellisesti, taikka sitten juurikin niin. Kuitenkin sen verran pätevästi, että se sai minunlaisen ihmisen viihtymään elokuvan parissa. Lisäksi edesmenneen Marty Feldmanin ulkoinen habitus on niin uskomaton. Miten joku ihminen voi näyttää tuolta ja miten osaa vielä hyödyntää sitä täydellisesti näyttelemiseen. Martyn roolihahmo onkin se, joka varasti ainakin minun huomioni täydellisesti. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän kiinnitti Martyyn huomiota: minkä sarjakuvamaisen eleen hän tällä kertaa tekee.

Marty.

Tähtinäyttelijöitä rekrytoidessa kolmikko lähestyykin liutaa oman aikakautensa huippujulkkiksia, joiden bongaamisesta nykypäivän nuorikin osaa olla innoissaan. 80-luvun lapsi osasi helposti tunnistaa Burt Reynoldsin, James Caanin ja Paul Newmanin. Tietyllä tapaa jokainen näistäkin näyttelijöistä nauraa omalle tähtistatuksen diivailulleen. Oma hauska juttunsa siinäkin.

Moni Scary Movie -saagan parissa kasvanut ei välttämättä koe samanlaista riemua Mykkä Filmin parissa, eikä se minua haittaakaan. Itse koin, ja se riittää minulle. Elokuva on myös ”sopivan” lyhyt, kesto on alle puolitoista tuntia. Luulisi sen olevan siis helppo katsottava monillekin.

IMDb arvostaa: 6,7

Kalmari arvostaa: 8

leffasuositus: elokuu.

Vihreä Polkupyörä (Wadjda, 2012)

Turhan usein sitä kuvittelee, että elokuvia tehdään vain Amerikassa. Jotain typeriä massatuotettuja jämäpätkiä tehdään Suomessa Uunon muodossa kyllä joo, mutta noin muuten länsimaalaiseen silmään Amerikoista tulee ne ”kaikki” elokuvat.

Saudi-Arabian elokuvateollisuudesta minulla ei ole sen enempää tietoa, eikä käsitystä. Mutta ”Vihreän Polkupyörä” siellä on onnistuttu tekemään. Ja ehkä se eksoottisuus Saudi-Arabiassa lisää tämän elokuvan mielenkiintoa.

Elokuvan päätähti Wadjda on esiteini-ikäinen tyttö, juurikin siellä Saudi-Arabiassa. Lähiseudun pojat ajelevat ja leikkivät polkupyörillä, niinpä myös Wadjdakin haluaa pyöräillä! Ongelmana vain on Saudien kulttuuri ja/tai uskonto, eihän tytöt yksinkertaisesti voi fillaroida. Se on poikien ja miesten hommaa. Määrätietoista tyttöä tämä ei tunnu estävän. Hän näkee läheisessä liikkeessä vihreän polkupyörän (ahaa, tästä se suomennettu nimikin tulee), jonka hän haluaisi. Rahaa ei vain ole. Mutta onneksi Koraani -aiheinen kilpailu järjestetään kouluikäisille, jonka isolla voittosummalla voisi sen pyörän ostaa.

Itse juoni ei nyt mitenkään ihmeellinen ole. Ja vaikka tämä on vain elokuva, on se omalla tavallaan jonkinlainen ”dokumentti” naisten elämästä ja asemasta lähi-idässä. Nainen on toisen asteen kansalainen mieheen verrattuna ja meikkiä (ainakaan koulutytöt) ei saa käyttää vietelläkseen liikaa miehiä. Kotona miehen käskyt, toiveet ja sanomiset ovat täsmälleen sitä, joita naisen tulee totella.

Erikoista onkin, että tämän elokuvan onkin ohjannut nainen. Helppoa se ei kaiketi ole ollut, sillä hän on joutunut ohjaustyötään tekemään piilossa pakettiautosta. Miksi? Koska muuten hän olisi seurustellut (siis jutellut, keskustellut) miesten kanssa julkisilla paikoilla.

Jos joku kokee olevansa paskassa asemassa, kun joutuu oppivelvollisuuttaan suorittamaan, veroja maksamaan tai käymään intin, ehkä kannattaa katsoa tämä Vihreä Polkupyörä. Se myös avartaa Saudi-Arabian, miksei koko lähi-idän, kulttuurillista näkökantaa omaan silmään. Ei ne ihmiset siellä missään kivikasoissa asu, vaikka ulkoa päin asutukset saattavat olla kylmän näköiset. Kyllä niiltäkin ihmisiltä löytyy ne pleikkarit ja nahkasohvat olohuoneesta.

Jos miehisestä näkökulmasta pitää vielä joku näkökanta antaa, niin itseäni miellytti saudinaisten ulkonäkö. Tavattoman kauniita naisia, jotka valitettavasti joutuvat peittämään kauneutensa mustaan kaapuun.

Sääli. Täällä Suomessa löytyy paikallisista pubeista ihan riittävästi niitä naisia, joille se kaapu kuuluisi päälle.

IMDb arvostaa: 7,6.

Kalmari arvostaa: 8

leffasuositus: heinäkuu.

Hieman meinasi jäädä viime tinkaan tämän kuun leffa. Mutta onneksi vain meinasi. Kesäloma kun nyt sattuu kehittämään vähän parempaakin tekemistä.

Valtatie 60 (Interstate 60: Episodes Of The Road), 2002

Valtatie 60 taitaa olla vähän sellainen mystinen teos Suomessa. Elokuva tuli tänne vain dvd-levitykseen ja ensiesityksensä kotoisessa tv-verkossamme se sai vasta tämän vuoden alkupuoliskolla. Tiedä sitten elokuvan yllättävä suosio vai mikä, mutta ko. elokuva uusittiin melko nopeasti TV 2:lla ensiesityksensä jälkeen. Siltikin, vasta 13 vuotta itse elokuvan valmistumisen jälkeen.

Leffan näyttelijäkaarti on suhteellisen nimekäs. Pääosassa on lähinnä ”X-Men” -elokuvista Kyklooppina tutuksi tullut James Marsden. Sivuroolissa on ikääntynyttä huippua Gary Oldmanin (mm. ”Leon”), Kurt Russellin (mm. ”Pako New Yorkista”) ja Christopher Lloydin (mm. ”Paluu Tulevaisuuteen” -trilogia) muodossa + Amy Smart (mm. ”Perhosvaikutus”). Amy ei tietystikään ikääntyneeseen konkarijengiin vielä kuulu. Onhan yhtenä pienessä sivuosassa niin ikään Paluu Tulevaisuudessa näytellyt Michael J. Fox. Omasta mielestäni herran hyvin pientä roolia mainostetaan liiaksi (pikemmnkin mainostettiin), kuin hän olisi ollut isommassakin roolissa. Toki, herran sairaus on jo tuolloin yli 10 vuotta sitten varmasti vaikeuttanut näyttelemistä, mutta se on toinen asia se. Hienoa kuitenkin, että yksi suosikeistani oli mukana. Edes pienessä osassa.

Mutta siis joo. Marsdenin esittämä Neal on siinä nuoruuden tilanteessa, jolloin sopii ainakin ulkoisen painostuksen myötä miettiä tulevaisuuttaan. Oma intohimo on maalaminen, isä yrittää ohjata poikaa lakimieheksi. Suurten valintojen hetkellä elämään pyllähtää Gary Oldmanin esittämä O.W. Grant, joka voi toteuttaa yhden toiveen. Nealin toivoessa vastausta/suuntaa elämälleen, hän saa Grantilta paketin, mikä pitää viedä Danveriin pitkin Valtatie 60:tä. Sinänsä erikoinen pyyntö, koska kumpaakaan, valtatietä tai Danveria, ei pitäisi olla olemassa. Nimenomaan pitäisi.

Matkan aikana Neal tapaa joukon erilaisia ihmispersoonia matkan eri vaiheissa. Ja tässä se elokuvan hienous onkin. Jokainen vahingolta tuntunut tapaaminen ihmisten kanssa antaa jonkinlaisen vastauksen elämämme eri arvoihin. Tai, jos ei kuitenkaan vastausta, antaa se aihetta miettimiselle. ”Tärkeintä ei ole päämäärämme, vaan matka sinne”.

Valtatie 60 ei ole maailman paras elokuva. Se ei edes yllä IMDb:n Top 250 -listalle. Mutta se on hyvä. Se on kiva katsoa ja ennen kaikkea sen jälkeen siitä jää hyvä mieli. On olemassa paljon elokuvia, joita ei pidä mielestään parhaimpina katsominaan elokuvina, mutta ovat kivoja katsoa myös uudelleen. Ja Valtatie 60 on juuri sellainen.

Vaikka elokuva ehkä onkin luonteeltaan vähän sellainen, ettei se olisi lipunmyyntiennätyksiä rikkonut, olisi tämän voinut teatterilevitykseen aikanaan Suomeen tuoda. Toisaalta taas, on kiva aina löytää tämänkaltaisia helmiä puolivahingossa.

Ehkä se löytäminen on osa matkaa kohti päämääräämme.

IMDb arvostaa: 7,7

Kalmari arvostaa: 7

tuulen viemää -rage.

Kirjoitin tämän Face-profiiliini aika tarkkaan kuusi (6) vuotta sitten. Ilmeisesti kummitätini stalkkasi sosiaalisen median historiaa tuolta ajalta ja nosti tämän esiin. Keräsi jopa tykkäyksiä noustessaan "pinnalle" kuusi vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Joten, jaetaan tämä teksti myös tänne.

13.7.2009 (Toim. huom! En tiedä, miksi teksti kopioituna meni tuollaiseksi. Olkoot.)

Mistäs taas aloittaisi.

Tänään olisi tullut (ja itseasiassa tulisi edelleen) klassikkoleffa nimeltä "Tuulen Viemää (1939)". Koska minulta on jäänyt tämä klassikko näkemättä, ajattelin siis, että nyt on hyvä tilaisuus nähdä kyseinen elokuva. "Tuulen Viemää" kuitenkin alkoi suhteellisen aikaisin, klo 19.50, joten ajattelin ajastaa sen. Näin siksi, koska en tiennyt olisinko kotona jo tuohon aikaan. Aamulla siis valitsin Topfieldistä kanavalistan, valitsin kohdan 19.50 "Tuulen Viemää", ajastin ja lähdin tyytyväisenä töihin. 

Noh. Asiat ei tietenkään mene koskaan niin kuin toivoisi.

En edes tiedä, ketä/mitä tässä tulisi syyttää. YLE:n ohjelmalistan laatijoita, Topfieldin boksia, itseäni vai ylipitkää elokuvaa. Perkele.

Ongelma on siis se, että YLE:n herrat päättivät lähettää kesken elokuvan perinteisen uutislähetyksen. Okei, ihan järkeenkäypää, esitetäänhän Maikkarilla ja vastaavilla kanavilla mainoksia kesken elokuvien. Mutta, valitessani Topfieldin kanavalistalta elokuvaa en huomannut/tajunnut tätä. Elokuva oli siis jaettu kahdeksi eri ohjelmaksi, joiden välissä tulee ohjelma nimeltä "Tv-uutiset, sää ja urheilu." Helvetti.

Minulla on siis boksilla tallennettuna tästä elokuvasta ensimmäiset puolitoista tuntia. Miksi vitussa sitä ei elokuvaa ei voitu lähettää kerralla, tai miksi boksi ei osaa tallentaa koko leffa, tai miksi en aamulla tajunnut tätä, tai miksi siitä elokuvasta on tehty niin vitun pitkä.

Saatana. Vaikka kyse on yhdestä elokuvasta, niin vituttaa oikein vitusti. Taidan jättää koko paskaleffan katsomatta. Tai lainaan sen kirjastosta. En tiedä, mutta nyt menen nukkumaan.

leffasuositus: kesäkuu.

Kuukauden leffasuosituksen edeltävän osan voi lukea tästä: leffasuositus: toukokuu.

Jahti (Jagten), 2012

Tämä on taas tätä. Jahti ei nyt varsinaisesti taida olla klassikkoelokuvan maineessa, ainakaan vielä, mutta tämäkin tanskalainen taideteos löytyy IMDb:n Top 250 -listalta. Silti uskallan väittää Jahdin olevan outo ilmestys monille.

Pakko muuten hehkuttaa myös tanskalaisten ylivertaisuutta. Toisessa joulun kalenterissani mukana oli kaksi tanskalaista elokuvaa: R (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-13-luukku.html) sekä Klovni (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-19-luukku.html). Jotain ne tanskalaiset osaa helvetisti paremmin tehdä, kuin mitä meidän Varaston ja Veijareiden tasoiset harrastelijat.

Jahti (ei se makkara) kertoo tarinan opettajasta nimeltä Lucas (Mads Mikkelsen). Tai no, Lucas ei enää työskentele varsinaisesti luokanopettajana, vaan lastentarhanopettajan. Pienessä paikkakunnassa asiat ovat kuitenkin Lucaksella mallillaan: on työ, ystäviä naapurustoa myöten ja metsästysharrastus.

Työpaikassa on hoidokkina naapuriystävä Theon tytär Klara. Isoveljeltään ja tämän kavereilta Klara on puolivahingossa kuullut "aikuisten asioita", joiden merkitystä sen enempää tietämättä toistaa päiväkodin johtajan kuullen. Kuinka ollakaan, merkityksettömät sanat väärälle henkilöille johtavat "jahtiin", minkä kohteena on päiväkodin ainoa miespuolinen työntekijä Lucas. Feministien puuhia, sanon minä.

Lucas menettääkin perättömän jutun myötä vähitellen ystäväkuntaansa. Tai oikeastaan, menettää vähitellen kaiken mahdollisen. Pienen paikkakunnan myötä juoru leviää kuin aikanaan linkit ircin kautta, eikä tällaista juorua saa pysäytettyä edes panssarintorjuntakanuunalla.

Sympatiat on koko ajan katsojalla tietysti Lucaksen puolella, onhan tämä syytön. Paikoitellen elokuva muotutuu ahdistavaksikin. Ehkä siinä ajattelee myös, miten omassa kotikylässä ne lähimmäiset ihmiset mahdollisesti reagoivat, jos itse joudut tällaisen sopan keskelle. Mutta ennen kaikkea leffan aikana toivoo, että kaikki päättyisi hyvin. Ja kiinnostaahan myös se, miten kaikki mahdollisesti korjaantuisi pahasta hyväksi.

Lucasta esittävä Mads Mikkelsen on aivan loistava tähän rooliin. Madsin ulkonäkö ja olemus on muissakin leffa/tv-rooleissan ollut hyvin häilyvän oloinen (mm. tv-sarja Hannibal). Ulkonäössä on jotain sympaattista ja viatonta, mutta toisaalta myös jotain pelottavaa ja psykoottista. Ehkä sen takia Mikkelsen saikin roolin Hannibal Lecterinä?

Itselle jo elokuvan aihe oli sinänsä läheinen. Työskentelin n. kymmenen (10) vuotta sitten koulunkäyntiavustajana, jota kautta luonnollisesti lasten totuuksia ja valheita kuuli tämän tästä. Kun jotain tiettyjä lapsen keksimiä aivoituksia aletaan riittävästi toistamaan (homot, namusedät, murhaajat), alkavat ne loppupeleissä muotoutumaan todeksi. Sitten ihmetellään, kun "hyvän jutun" keksinyttä lasta ja muita jutun myötäilijöitä kierrätetään pelottavan psykiatrin ja kallonkutistajan luota toiselle, testataan testin perään ja käytetään puolustusvoimien kuulusteluissa, näistä tuleekin isona jotain pyromaaneja. No ehkä lievästi kärjistin kokemuksiani, mutta toivottavasti toin pointtini perille. 

En nyt jaksa ja osaa muistaa, kuinka isona teatterilevityksenä Jahti tuli Suomen elokuvateattereihin. Luultavasti melko pienenä, mikä sinänsä on vääryys. Vääryys on ollut myös se, että elokuva on esitetty Suomen televisiossa tasan kerran. Ja sekin Yle Femiltä sunnuntai-iltana tämän vuoden helmikuussa, "kaikilta piilossa".

Jahti löytyy IMDb:n Top 250-listalla tällä hetkellä sijalta 120. Jos jätetään isäm maalliset tuntemukset Tuntemattoman Sotilaan myötä sivummalle, väittäisin tämän olevan paras pohjoismaalainen elokuva.

Tai ei sitä tarvitse väittää. Mielestäni se on.

IMDb arvostaa: 8,3

Kalmari arvostaa: 9

leffasuositus: toukokuu.

On tuossa jonkin aikaa ollut suunnitelmissa tehdä kuukausittainen leffasysteemi. Sellainen samanlainen ”underdog” -henkinen, jollaisen suoritin puolitoista vuotta sitten joulun aikoihin. Siis tämä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-1-luukku.html. Itseasiassa tämä systeemi on ollut suunnitteilla varmaan puolen vuoden ajan. No, pääasiassa laiskuuttani olen touhua lykännyt lykkäämistäni. Onneksi olen nyt ryhtynyt sitten reippaaksi ja toivottavasti innostus pysyy vähän pidempään, kuin aikanaan yrittäessäni arvostella n. neljä (4) elokuvaa viikon aikana. Elikkä tämä tässä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/03/kriitikkona-viikko-11.html

Noh, mutta. Laitetaan pyörät pyörimään tämän idean suhteen elokuvalla, mikä tuli kuukausi-pari sitten TV5:lta.

The Fan - Pelko Iskee (1996)

Muistan hämärästi joskus kuulleeni tästä. Ehkä sen takia myös laitoinkin elokuvan tallennukseen. Valehtelematta elokuvan näyttelijänimet Robert De Niro, Wesley Snipes ja Benicio Del Toro helpottivat myös tekemään ratkaisun tallentamisen suhteen.

Vaikka hämärästi leffan muistin kuulleeni joskus vuonna hiekka ja routa, en tiennyt sen olevan pohjimmiltaan urheiluelokuva. Ja, kuinkas ollakaan, olen hulluna urheiluleffoihin. Pienenä muksuna suosikkejani olivat Mighty Ducks -tuotokset (ehkä semisti edelleenkin), Lämäri ja monet baseball -elokuvat. Kuinka ollakaan, tämänkin elokuvan idea pyörii baseballin maailmassa.

De Niro on fanaattinen baseball-fani Gil Renard, joka käy San Francisco Giantsin peleissä jopa omaa työuraa ja elantoansa uhaten. Riemu repeääkin, kun Wesley Snipesin näyttelemä pelaaja Bobby Rayburn liittyy Giantsin joukkueesen muhkealla 40 miljoonan dollarin sopimuksella. Bobbyn alku-ura San Franciscon joukkueessa ei lähde toivotulla tavalla liikkeelle (siihen pelaamiseenko ”pelko iskee”? Hirn Hirn.). Muun yleisön buuatessa Rayburnin heikolle suorittamiselle intohimoinen Giants -fani ja erityisesti Bobby Rayburn -fanaatikko Gil uskoo ja luottaa Rayburnin tason nousevan. Ja Gil on valmis tekemään kaikkensa, aivan kaikkensa, että Bobby löytää sopimuksen arvoisen tasonsa.

Tosifanin ajatusmaailmaa pohjustetaankin elokuvan alkupuoliskolla Gilin jättäessä työnsä ja jopa poikansa hieman taka-alalle. Toki, poika otetaan mukaan seuraamaan kauden avauspeliä, vaikka nuoren miehen kiinnostus lajia kohtaan ei taida olla täydet 100%. Mutta kun oma, lähellä ammattilaisuutta ollut ura ei kantanut hedelmää, on sitä parempi iskostaa jälkikasvuunsa. Vaikka väkipakolla.

Robert De Niro on aiemmin tullut tunnetuksi esimerkiksi ”Taksikuskin” roolistaan, jossa esittää hieman erikoista, noh, taksikuskia. Ehkä tuon näyttelijätyön seurauksena katsoja osaakin povata De Niron hahmon olevan jotain samansuuntaista. Wesley Snipes on omalta ”osaamisalueeltaan” hieman eri suunnassa. Wesleyhän on tullut tunnetuksi lähinnä toimintapainotteisesta urastaan, vaikka alku-uralta löytyykin cv:stä mm. komediaa. Silti, draamapainotteisessa trillerissä en miestä ole pahemmin nähnyt. Joo, kai voisi sanoa tästä leffasta löytyvän toimintaakin, mutta omaan Iso-Arskan terminaattoritoimintaelämänkatsomukseeni sitä on vain pieni hyppysellinen. Kaikesta huolimatta, en nyt väittäisi Snipesin epäonnistuvan roolissaan. Kuten tuskin Benicio Del Torokaan failaa suoritustaan, joskin rooli ”vierasmaalaisena” pallonlätkijänä jääkin hiljaisesti sivummalle.

Tällaisena urheiluleffoja fanittavana urheilufanina olikin ehkä lievä yllätys elokuvan suhteellisen huono arvosana IMDb:ssä. Kaikkihan eivät voi olla urheilufaneja, mutta kun omaan silmään itse leffa ei edes ole huono. Päinvastoin. Vajaa kahden tunnin trilleri naulaa katsojan elokuvan äärelle seuraamaan baseball -kauden etenemistä tosifanin ja mahdollisen floppipelaajan välillä.

Ehkä siinä myös odottaa, koska Wesley saa käsiinsä ”big fucking gunin” ja aloittaa ampumisen.

IMDb arvostaa: 5,8

Kalmari arvostaa: 8

heikki helan torstai.

Kevät on minun mielestä aika lystikästä aikaa. En nyt osaa sanoa varmaksi, olisiko peräti suosikkivuodenaikani. Pidän talvesta paljon, mutta se alkaa olemaan niin kusisen lyhyt nykypäivänä. Vaikka en kasvihuoneilmiön zeitgeistiin uskokaan. Kesälläkin on liikaa ötököitä ja ampiaisia, syksy on itsemurhamaisen masentavaa. Eikä se kevätkään täydellinen ole. Mutta joo, ihan kiva kuitenkin.

Kevään ”hienous” luultavasti rinnastuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä todennäköisemmin myös lomakausi lähestyi. Ensin tuli pääsiäisen god-tier neljän (4) päivän viikonloppu, vapun mahdollisesti mahdollistama vapaapäivä ja vielä helatorstai. Ja helatorstai (joka on muuten nyt!) on jo kesäloman kynnyksellä. Ja voi helvetti sitä vitutuksen määrää, jos vappu osui lauantaille tai sunnuntaille. Vituttaahan se nykyäänkin yhtä paljon, kuin myös vituttaa itsenäisyyspäivän ja joulun osuminen viikonloppuun. Mutta syksyyn, jouluun ja kesään verrattuna kevät tarjoaa ainakin sen kolme ”pakollista” vapaapäivää arkityöstä. Siitä pidin lapsena ja siitä pidän myös yhä.

Onhan se sinänsä kivan näköistä myös nähdä luonnon herääminen. Kymmenen (10) vuotta sitten puolustusvoimissa Rova -leirillä luonnon heräämisen näki parhaiten. Kun leirin alussa lunta oli lonkan tietämille, oli kahden viikon päästä puut lähes koko vihreydessään.

No, onhan tämä kevä paikoitellen aneemistakin. Se talven ja kesän välimaasto saattaa roikkua liiankin pitkään elämän kyydissä mukana ja sitä saa tallustella viiden (5) sentin loskapaskassa. Puhumattakaan lämpötilojen heilahtelusta positiivisen ja negatiivisen välillä, mikä taas mahdollistaa autobingon pelaamisen ojanvierustoissa.

Summasummarum, ihan kivanlaista aikaa kevät on. Vielä kun jääkiekon MM-kisat saataisiin pian päätökseen, niin saadaan ne ylimääräiset pulsut pois katukuvasta.

vappu on mikko alatalon juhla.

Vappu ei ole minun juhlani. En ole vapusta pitänyt enää pitkään aikaan. Vappu Pimiään on sen sijaan outoja fiksaatioita.

Tässä ei kuitenkaan ole Vappu Pimiä, vaan syntymäpäiväsankari

Se on tietysti myönnettävä, että vappu on suhteellisen usein (lue: melkein aina) mennyt enemmän tai vähemmän vituilleen kohdallani. Muistikuvieni mukaan mitään epämääräistä, noloa tai rikollista ei ole tapahtunut. Viettämäni vappujuhlat ovat vain aina olleet helvetin tylsiä.

Teini-iästä saakka sitä piti ottaa ”stressiä”, mitä vappuna tapahtuu ja missä. Ja joka helvetin kerta se oli sitä arpomista viime hetkiin saakka, kun mitään tietoa ei ollut.

Ja mitä niitä nyt milloinkin oli: jotkut olivat Turussa, toiset Tampereella, jotkut Irlannissa, jotkut hevonperseessä. Ulkomaille tai ulkopaikkakunnalle ei viitsinyt tulla kavereiden/tuttavien luo möyrimään kutsumattomana vieraana (kyllä, tällaisestakin on ”feels bad man” -kokemuksia), joskus sitten taas ”unohdettiin” kutsua juhliin. Kyllä, varmasti olen katkera useimmista kerroista, jolloin minut ”unohdettiin” ja kyllä, varmasti olen myös katkera siitä, etten koskaan ryhtynyt teekkariksi ja näin päässyt osaksi kahden viikon vappua.

Siinä sitten noin neljä (4) vuotta sitten oivalsin, että täytyykö sen vapun olla sellainen, että silloin on PAKKO juoda. Osittain toki työvuorojenkin takia vaput ovat viime vuosina tullut vietettyä yksin kotona, tehden sitä, mistä minä pidän: leffoja katsoen, saunoen ja mahdollisesti pleikkaria pelaten. Eli kuin mikä tahansa viikonloppu, jolloin en ole buukannut itselleni mitään. Kyllä, olen myös jossain määrin introvertti ja tykkään leikkiä itseni kanssa.

Suorilta käsin pystyn muistamaan pari onnistunutta vappua: 2004 yo-lakin kynnyksellä Yyterissä vietetty viikonloppu ja 2006 Ruoskan keikka Osmantuvassa.

Mielelläni sitä edelleen lähtisin vappua viettämään, jos tiedossa jossain päin olisi hyvät kekkerit ja ne olisi suotuisat työvuoroillenikin vielä. Sen nyt näin fyysisesti vanhentuneena on oppinut, ettei näissä pakotetuissa ryyppyjuhlissa ole aina pakko lähteä juomaan. Juhlissa, joihin lasken vapun lisäksi mukaan ainakin uuden vuoden ja jääkiekon MM-kisat.

Miksi? No koska sitä voi alkoholia juoda silloin kun se itselle sopii. Kuten kourallisessa määrässä festareita taas ensi kesänä.

HV ja paleltukaa jääkaappilämmöissä terasseilla.

lallin perkele.

Lalli tappoi aikanaan piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä. Brutaalin murhan jälkeisenä kesänä lauma hiiriä jahtasi ja/tai ajoi Lallin Köyliöstä Harjavaltaan saakka, missä Lalli kiipesi puuhun hiiriä pakoon, josta sitten taas hän putosi Hiirijärveen ja hukkui. Ainakin joskus (ja ilmeisesti yhä) tarinaa pidettiin totena. 

Mutta kuka on ollut se mulkku tyyppi, joka on seurannut Lallia ja hiiriä Köyliöstä Harjavaltaan ja nähnyt myös lallin hukkumisen? Sen sijaan, että olisi pelastanut Lallin hukkumiselta ja hiirifobialta, on tämä mulkku vain seurannut sivusta tapahtumia ja kirjannut tapahtumat ylös. 

Ilmeisen hyvin kuitenkin onnistui kirjaamaan tapahtumat ylös, kun murhamies ja musofobinen tyyppi on saanut oman patsaan.