leffasuositus: toukokuu.

On tuossa jonkin aikaa ollut suunnitelmissa tehdä kuukausittainen leffasysteemi. Sellainen samanlainen ”underdog” -henkinen, jollaisen suoritin puolitoista vuotta sitten joulun aikoihin. Siis tämä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-1-luukku.html. Itseasiassa tämä systeemi on ollut suunnitteilla varmaan puolen vuoden ajan. No, pääasiassa laiskuuttani olen touhua lykännyt lykkäämistäni. Onneksi olen nyt ryhtynyt sitten reippaaksi ja toivottavasti innostus pysyy vähän pidempään, kuin aikanaan yrittäessäni arvostella n. neljä (4) elokuvaa viikon aikana. Elikkä tämä tässä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/03/kriitikkona-viikko-11.html

Noh, mutta. Laitetaan pyörät pyörimään tämän idean suhteen elokuvalla, mikä tuli kuukausi-pari sitten TV5:lta.

The Fan - Pelko Iskee (1996)

Muistan hämärästi joskus kuulleeni tästä. Ehkä sen takia myös laitoinkin elokuvan tallennukseen. Valehtelematta elokuvan näyttelijänimet Robert De Niro, Wesley Snipes ja Benicio Del Toro helpottivat myös tekemään ratkaisun tallentamisen suhteen.

Vaikka hämärästi leffan muistin kuulleeni joskus vuonna hiekka ja routa, en tiennyt sen olevan pohjimmiltaan urheiluelokuva. Ja, kuinkas ollakaan, olen hulluna urheiluleffoihin. Pienenä muksuna suosikkejani olivat Mighty Ducks -tuotokset (ehkä semisti edelleenkin), Lämäri ja monet baseball -elokuvat. Kuinka ollakaan, tämänkin elokuvan idea pyörii baseballin maailmassa.

De Niro on fanaattinen baseball-fani Gil Renard, joka käy San Francisco Giantsin peleissä jopa omaa työuraa ja elantoansa uhaten. Riemu repeääkin, kun Wesley Snipesin näyttelemä pelaaja Bobby Rayburn liittyy Giantsin joukkueesen muhkealla 40 miljoonan dollarin sopimuksella. Bobbyn alku-ura San Franciscon joukkueessa ei lähde toivotulla tavalla liikkeelle (siihen pelaamiseenko ”pelko iskee”? Hirn Hirn.). Muun yleisön buuatessa Rayburnin heikolle suorittamiselle intohimoinen Giants -fani ja erityisesti Bobby Rayburn -fanaatikko Gil uskoo ja luottaa Rayburnin tason nousevan. Ja Gil on valmis tekemään kaikkensa, aivan kaikkensa, että Bobby löytää sopimuksen arvoisen tasonsa.

Tosifanin ajatusmaailmaa pohjustetaankin elokuvan alkupuoliskolla Gilin jättäessä työnsä ja jopa poikansa hieman taka-alalle. Toki, poika otetaan mukaan seuraamaan kauden avauspeliä, vaikka nuoren miehen kiinnostus lajia kohtaan ei taida olla täydet 100%. Mutta kun oma, lähellä ammattilaisuutta ollut ura ei kantanut hedelmää, on sitä parempi iskostaa jälkikasvuunsa. Vaikka väkipakolla.

Robert De Niro on aiemmin tullut tunnetuksi esimerkiksi ”Taksikuskin” roolistaan, jossa esittää hieman erikoista, noh, taksikuskia. Ehkä tuon näyttelijätyön seurauksena katsoja osaakin povata De Niron hahmon olevan jotain samansuuntaista. Wesley Snipes on omalta ”osaamisalueeltaan” hieman eri suunnassa. Wesleyhän on tullut tunnetuksi lähinnä toimintapainotteisesta urastaan, vaikka alku-uralta löytyykin cv:stä mm. komediaa. Silti, draamapainotteisessa trillerissä en miestä ole pahemmin nähnyt. Joo, kai voisi sanoa tästä leffasta löytyvän toimintaakin, mutta omaan Iso-Arskan terminaattoritoimintaelämänkatsomukseeni sitä on vain pieni hyppysellinen. Kaikesta huolimatta, en nyt väittäisi Snipesin epäonnistuvan roolissaan. Kuten tuskin Benicio Del Torokaan failaa suoritustaan, joskin rooli ”vierasmaalaisena” pallonlätkijänä jääkin hiljaisesti sivummalle.

Tällaisena urheiluleffoja fanittavana urheilufanina olikin ehkä lievä yllätys elokuvan suhteellisen huono arvosana IMDb:ssä. Kaikkihan eivät voi olla urheilufaneja, mutta kun omaan silmään itse leffa ei edes ole huono. Päinvastoin. Vajaa kahden tunnin trilleri naulaa katsojan elokuvan äärelle seuraamaan baseball -kauden etenemistä tosifanin ja mahdollisen floppipelaajan välillä.

Ehkä siinä myös odottaa, koska Wesley saa käsiinsä ”big fucking gunin” ja aloittaa ampumisen.

IMDb arvostaa: 5,8

Kalmari arvostaa: 8

heikki helan torstai.

Kevät on minun mielestä aika lystikästä aikaa. En nyt osaa sanoa varmaksi, olisiko peräti suosikkivuodenaikani. Pidän talvesta paljon, mutta se alkaa olemaan niin kusisen lyhyt nykypäivänä. Vaikka en kasvihuoneilmiön zeitgeistiin uskokaan. Kesälläkin on liikaa ötököitä ja ampiaisia, syksy on itsemurhamaisen masentavaa. Eikä se kevätkään täydellinen ole. Mutta joo, ihan kiva kuitenkin.

Kevään ”hienous” luultavasti rinnastuu lapsuuteen ja nuoruuteen. Mitä pidemmälle kevät eteni, sitä todennäköisemmin myös lomakausi lähestyi. Ensin tuli pääsiäisen god-tier neljän (4) päivän viikonloppu, vapun mahdollisesti mahdollistama vapaapäivä ja vielä helatorstai. Ja helatorstai (joka on muuten nyt!) on jo kesäloman kynnyksellä. Ja voi helvetti sitä vitutuksen määrää, jos vappu osui lauantaille tai sunnuntaille. Vituttaahan se nykyäänkin yhtä paljon, kuin myös vituttaa itsenäisyyspäivän ja joulun osuminen viikonloppuun. Mutta syksyyn, jouluun ja kesään verrattuna kevät tarjoaa ainakin sen kolme ”pakollista” vapaapäivää arkityöstä. Siitä pidin lapsena ja siitä pidän myös yhä.

Onhan se sinänsä kivan näköistä myös nähdä luonnon herääminen. Kymmenen (10) vuotta sitten puolustusvoimissa Rova -leirillä luonnon heräämisen näki parhaiten. Kun leirin alussa lunta oli lonkan tietämille, oli kahden viikon päästä puut lähes koko vihreydessään.

No, onhan tämä kevä paikoitellen aneemistakin. Se talven ja kesän välimaasto saattaa roikkua liiankin pitkään elämän kyydissä mukana ja sitä saa tallustella viiden (5) sentin loskapaskassa. Puhumattakaan lämpötilojen heilahtelusta positiivisen ja negatiivisen välillä, mikä taas mahdollistaa autobingon pelaamisen ojanvierustoissa.

Summasummarum, ihan kivanlaista aikaa kevät on. Vielä kun jääkiekon MM-kisat saataisiin pian päätökseen, niin saadaan ne ylimääräiset pulsut pois katukuvasta.