joulun kalenteri vol.2: 24. luukku.

Taas on touhu tullut päätepisteeseen. Onneksi olin tehnyt tämän lähes kokonaan aiemmin valmiiksi, sen verran touhukas joulukuu on ollut. Mutta, itse asiaan!

Ihmeellinen On Elämä (It's A Wonderful Life), 1946

No, tuleehan tämä joka vuosi televisiostamme. On tullut jo vuodesta 1992. Jenkkien jouluperinteen mukaisesti se on virallisesti kotiutunut myös meidän jouluumme. Mutta vaikka tämä on jo yli 20 vuotta putkeen jouluisin tullut tv:stä, en usko monienkaan sitä tavoittaneen. Vieläkään. Jotain ”Lumiukkoa” kyllä jaksetaan katsoa.

”Ihmeellinen On Elämä” on tarina jouluihmeestä. Sitä on pidetty hyvämielisenä elokuvana, mutta se käsittää myös synkät hetkensä. Elämän vastoinkäymisestä kohti iloon ja onnellisuuteen.

James Stewart (joka muuten on kalenterissani tähdittänyt kolmessa eri elokuvassa) on George Bailey, joka isänsä kuoltuaan jää kotikaupunkiinsa hoitamaan perheyritystä. Ilman Georgea yritys lakkautettaisiin ja onpa jopa niin, että yritystä yritetään ajaa tasaisesti nurin. Lopulta ollaankin tilanteessa, jossa George ei toivoisi koskaan olevansa elossakaan ja hautoo itsemurhaa. Satumaisena onnena paikalle saapuu suojelusenkeli estämään tilanteen. Ja haluaa lopulta näyttää, millainen kotikaupunki olisi ilman Georgea.

Kuten monia muitakin suosimiani klassikkoja, on myös tätä parodioitu usein. Todella usein, ja uskallankin väittää tämän olevan eniten parodioitu elokuva ikinä. Tässäkin ”Simpsonit” oli tehnyt hyvän pohjustuksen ja ensi kerran katsoessani ”Ihmeellinen On Elämää” tunnistinkin lukuisia kohtauksia vain tämän piirrossarjan kautta. Se tunnetuin kohtaus on kuuluisa huudahdus ”Merry Christmas movie house!”

Jouluelokuvia on vuosien saatossa tehty useita ja useita, mutta mikään niistä ei ole koskaan yltänyt tämän tasolle. Eikä tule koskaan yltämäänkään. Se on tarinana fiktiivisen todellinen, joka saa katsojan antamaan uskoa ihmeisiin. Fiktiivisen todellinen... Tarkoitan tällä sitä, että ”todelliseen” tarinaan on tuotu satua mukaan, mm. suojelusenkelin kautta, joka tavoittelee itselleen siipiä.

Ilmestyessään ”Ihmeellinen On Elämä” ei saavuttanut katsojien suurta suosiota, huolimatta viidestä (5) Oscar -ehdokkuudesta (mm. paras elokuva). Itseasiassa elokuva jäi ilmestymisvuonnaan tappiolle ja tietyllä tapaa jäikin unohdetuksi. 1970 -luvun alussa tekijänoikeudet raukesivat ja elokuvasta tuli yleistä riistaa. Tästä seurasi se, että elokuvaa ryhdyttiin esittämään USAn televisiossa joulun aikaan. Aikojen saatossa sen huomattiin olevan jouluperinne, aikojen saatossa sen huomattiin olevan loppupeleissä myös loistava elokuva.

”Ihmeellinen On Elämä” koki lopulta oman jouluihmeensä, noin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Huomenna, klo 14 alkaen ”Ihmeellinen On Elämä” on katsottavissa Yle Teemalta. Ja todellakin suosittelen sitä, aivan kaikille uskontokunnasta riippumatta. Ei se aivan turhasta päätynyt kalenterini aattoluukuksi. Ja ihmeisiin pitää aina uskoa.

Hyvää Joulua ihmiset ja sellaisiksi luokiteltavat.

IMDb arvostaa: 8,7

Kalmari arvostaa: 10

Tämän vuoden kalenterin lopullinen järjestys:

1. Eliittijoukot (Tropa De Elite), 2007
2. Ronal Barbaren, 2011
3. Hyvitys (Red), 2008
4. Hopeaa Rajan Takaa, 1963
5. Joki, 2001
6. Tuntematon Sotilas, 1985
7. Source Code, 2011
8. Punainen Nauha, 2012
9. Never Back Down, 2008
10. Sotilaspoika (Johnny Got His Gun), 1971
11. Rautakotka (Iron Eagle), 1986
12. Köysi (The Rope), 1948
13. R, 2010
14. Suuri Pakoretki (The Great Escape), 1963
15. Vettä Elefanteille (Water For Elephants), 2011
16. Defendor, 2009
17. Silmitön Raivo (Blind Fury), 1989
18. Mr. Smith Lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes To Washington), 1939
19. Klovni – Kyllä Nolottaa (Klovn), 2010
20. A Serbian Film (Srpski Film), 2010
21. Graffiti Meissä, 2006 / Mitä Meistä Tuli, 2009
22. Hobo With A Shotgun, 2011
23. Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988
24. Ihmeellinen On Elämä (It's A Wonderful Life), 1946

Ja tässä vielä muut harkinnassa olleet elokuvat:

• Starship Troopers
• Anvil: Story Of Anvil
• Valamiesten Ratkaisu
• Terminaali
• Suuri Hiljaisuus
• DeUsynlige
• Mean Creek
• Erämaan Armoille
• (500) Days Of Summer
• Boogie Nights
• 50/50
• Aina Eka Kerta
• Haute Tension
• MacGruber
• Kahden Miehen Helvetti
• Ammutaanhan Hevosiakin
• Silta Salaiseen Maahan
• Orpokoti
• Ystävät Hämärän Jälkeen
• Kolme Viisasta Miestä

joulun kalenteri vol.2: 23. luukku.

Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988

Eniten ihmetyttää se fakta, että Elonetin mukaan tätä ei ole koskaan esitetty Suomen tv:ssä. Miksi, oi miksi...

”Tulikärpästen Hauta” on japanilainen, toiseen maailmansotaan sijoittuva anime-elokuva. Sinänsä jo termi ”anime” voisi pelästyttää katsomasta tätä. Turhaa sellaista on pelätä ja mm. arvostettu edesmennyt elokuvakriitikko Roger Ebert pitää tätä yhtenä parhaimmista sodanvastaisista elokuvista.

Itse elokuvassa seurataan sisarusten, teini-ikäisen pojan Seitan ja tämän pikkusiskon Satsukon, elämää ja selviytymistä sodan loppuhetkillä. Heidän äitinsä menehtyy Yhdysvaltojen pommituksen yhteydessä ja päätyvät tätinsä luo asustelemaan. Liekö sodan aiheuttama ankea ilmapiiri, mutta ajatusmaailma tädin ja nuorison välillä ei toimi ja Seitan lähtee lätkimään tädin hoivista siskonsa kanssa. Ylpeys ei anna periksi, taikka sitten nykynuorisolle tyypillinen angstaaminen astuu kuvioihin ja pilaa koko homman. Miten päin vain.

Juoni ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta heti alussa, ensi sekunneista lähtien tuodaan ilmi hyvin oleellinen ja surullinen asia: nälkään nääntyvä Seita on viimeisillä voimillaan rautatieasemalla kerjäämässä itselleen ruokaa, kunnes väistämätön lopulta tapahtuu. Elokuva onkin siis loppupeleissä takauma, mikä johdattelee leffan alussa olevaan tilanteeseen.

Surullista, ja surullinen on elokuvakin. Ja vaikka kyseessä on sotaelokuva, se ei varsinaisesti kerro sodasta. Vaikka tarina on ns. Japanin näkökulmasta, ei USA:ta esitetä pahana mörkönä, joka aiheutti kärsimykset. Tosin, kyllähän se ne aiheutti. Kuitenkin.

”Tulikärpästen Hauta” esitettiin aikanaan elokuvateattereissa peräkkäin samaan aikaan julkaistun ”Naapurini Totoron” kanssa. Wikipedian mukaan tätä on selitetty kahdella eri syyllä: ”Naapurini Totoron” pelättiin epäonnistuvan, mutta olisi saanut katsojia ”Tulikärpästen Haudan” kautta, taikka sitten ”Tulikärpästen Hauta” olisi masentanut katsojia liikaa, että vaati ”Naapurini Totoron” kaltaisen pirteän tarinan kylkeen. Ehkä onkin hassua, että molemmat elokuvat löytyvät IMDb:n Top-250 -listalta.

Siinä missä ”Naapurini Totoroa” on esitetty Suomen tv:ssä viimeisen ~ neljän (4) vuoden aikana viisi (5) kertaa, on ”Tulikärpästen Hauta” tosiaan jäänyt nollille. ”Naapurini Totoro” on kyllä hyvänmielen elokuva ja siksi helppo katsottava, mutta joskus tekee ihan hyvää myös itkeä.

Ja siksi ”Tulikärpästen Hauta” saisi tulla mahdollisimman pian myös meidän tv-kanavilta.

IMDb arvostaa: 8,4

Kalmari arvostaa: 10

joulun kalenteri vol.2: 22. luukku.

Hobo With A Shotgun, 2011

Kukas se Hollannin kovin sälli olikaan? Aivan, Rutger Hauer.

Koomista tai ei, niin ”Hobo With A Shotgun” kuin myös ”Machete” olivat alunperin ”feikkitrailereita” leffakokonaisuudessa ”Grindhouse”, josta nämä kaksi traileria päätettiin tehdä kokopitkiksi elokuviksi. ”Grindhouse” taas käsitti Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin elokuvat ”Death Proof” ja ”Planet Terror”, jonka ideana taas oli olla 70-luvun c-luokan toiminta/splatter -leffojen tyylinen kokonaisuus, joita aikanaan leffateattereissa esitettiin. Ns. paskaelokuva ei yksinään olisi myynyt teatterissa tarpeeksi, niin perään esitettiin toinen paskaelokuva. Kaksi leffaa siis yhden hinnalla, joukossa toki trailereita muista paskaelokuvista. Ettäs tiedätte.

Jo leffajulistekin on huikean näköinen.

”Machete” ei suinkaan ole paskaelokuva, päinvastoin aivan huikea elokuva. Mutta sitä en tässä käsittele, koska toinen traileriksi tarkoitettu, mutta lopulta elokuvaksi jalostettu ”Hobo With A Shotgun” on jäänyt hävettävän minimaaliseen huomioon.

Rutger Hauer on, yllätys yllätys, kulkuri/pummi/luopio. Elämäntyylilleen uskollisena hän on matkustanut junalla jäniksenä uuteen kaupunkiin, uuden mahdollisuuden toivossa. Kulkuri haaveileekin omasta ”bisneksestä”: hankkimalla ruohonleikkurin hän voisi tienata sievän summan tölkkien ja pullojen keräämisen sijaan. Ongelmana vain on täysin rappioitunut ja korruptoitunut kaupunki, täynnä rikollisia ja epäkelpoja poliiseja. On siellä joku pedofiili joulupukkikin. Ja mitä Rutger Hauer päättää tehdä? Ruohonleikkurin sijaan käteen tarttuukin HAULIKKO ja ultimaattinen puhdistus voi alkaa!

”Hobo With A Shotgun” on listani ehkä täydellisen esimerkki rakastamastani elokuvatyylistä. Kieli poskella mässäiltävää menoa ja toimintaa, ilman sen syvällisempää miettimättä.

”Machete” nousi näistä kahdesta trailerista suurempaan suosioon paitsi nimekkään näyttelijäkaartin ansiosta, myös isomman budjettinsa ansiosta. ”Hobo With A Shotgun” työstettiin kolmen (3) miljoonan dollarin budjetilla, mitä voi pitää kääpiösummana ainakin ”Macheteen” verratuna, jota työstettiin yli kolme kertaa isommalla budjetilla. ”Hoboa” voikin oikeasti pitää b-luokan elokuvana.

Ja näkyyhän se elokuvasta. Erään uhrin kaulan ympärille kietaistu viemärikannon kansi väpättää kuin mikäkin kumimatto ja lavasteet ylipäätään on kotikutoisen näköisiä. Ja tiedättekö mitä: se oikeasti toimii. Ja tekee siitä juuri sen näköisen, mihin sillä on pyritty. Tehosteet ja lavasteet on oikeasti tehtyjä 70 – 80 -luvun tyyliin, eikä niihin ole ängetty nykytrendin mukaan liikaa erikoistehosteita bluescreenin edessä, lisäten tehosteita vielä n + 1:n verran.

Katsoessani ”Hobon” ensi kerran en tiennyt siitä muuta kuin sen olevan ”feikkitraileri”. Mutta se pikkupoikamainen innostus elokuvan edetessä oli jotain niin mahtavaa, että se piti katsoa melkeinpä heti uudestaan. Se innostus oli moninverroin suurempaa kuin monissa muissa 80 -luvun toiminnoissa, ja viime vuosien leffoista vain uusin ”Rambo” on päässyt lähelle sitä. Toki, ”Hobon” vaikutus on laskenut useampien katsomiskertojen myötä, mutta haavemaailmoissani se edelleen voittaa nykyiset supersankarielokuvat.

”Hoboa” olen usein suositellut kavereilleni, mutta näyttelijäkaartin nimettömyys ja ihmisten EPÄTIETOISUUS NIINKIN LOISTAVASTA KARISMASTA KUIN RUTGER HAUER on saanut aikaan vastauksia ”No mikä vitun paska toikin oikein on? En katso”. Ja se on taas saanut minut itkemään. ”Hobo” tuli jokunen aika sitten Neloselta yöaikaan ja muutamien ihmisten innostus Facebookissa tähän löytöön sai minut vihdoin itkemään onnesta.

IMDb arvostaa: 6,1

Kalmari arvostaa: 9

joulun kalenteri vol.2: 21. luukku.

Graffiti Meissä, 2006

Mitä Meistä Tuli, 2009

En oikein osannut laittaa näitä kahta elokuvaa erilleen. Tai en oikeastaan halunnutkaan. Miksi? Koska elokuvat on saman kotimaisen indie -leffaporukan tuotoksia, pääjermuna Miika Ullakko. Ko. henkilö on ohjannut, tuottanut ja käsikirjoittanut molemmat elokuvat. Ja näytteleehän hän niissä myös pääosan.

Harmi tai ei, molemmissa elokuvissa juonet ovat samansuuntaiset. Hyvinkin samanlaiset. Siinä missä ”Graffiti Meissä” kertoo nuoren Jaken muutosta pääkaupunkiseudulle naispuolisen kaverinsa Erikan kanssa, jossa tapaavat vanhan ystävän lapsuudesta, on ”Mitä Meistä Tuli” taas tarina ”eeppisestä” luokkakokouksesta laivalla, missä joku Arttu Wiskari on musisoimassa. Yhdistävää näissä leffoissa on nuorisodraama ja -rakkaus. Vieläpä samoine näyttelijöineen (Ullakko, Olli Similä ja Maria Uusikylä). Mitä nyt hahmojen nimet ovat täysin eri, ja onhan ne hahmotkin erilaiset. Silti, hyvin samaa näissä molemmissa elokuvissa loppupeleissä on.

Koska kyseessä on indie-elokuva (öh.. elokuvat siis), on näyttelytyö paikoitellen huonoa. Koomisenkin huonoa. Mutta kaikki, jumalauta KAIKKI muu on hoidettu ammattilaisella otteella. Leikkaukset, tehosteet, kuvakulmat. Ihan jotain uskomatonta, että kengännauhabudjetilla on osattu saada aikaan näin aidon näköiset elokuvat. Tai, onhan ne aitoja ja oikeita elokuvia. Siksi onkin syytä miettiä, miksi kotimaisia ”ison luokan” elokuvia tuetaan ja rahoitetaan ja saadaan lopulta ”Kekkonen Tulee!” -leffan tasoista paskaa. Aivan kuin rahoittajilla olisi pää perseessä jo ennen, kuin käsikirjoitus on saatu luettavaksi. ”Ai, Hissu Hietalahti on tässäkin mukana? Ottakaa lompakkoni”.

”Mitä Meistä Tuli” sai aikanaan leffateatterilevityksen Finnkinon teattereissa. Pääsipä se mukaan kansainvälisille filmifestivaaleillekin. Ja olihan se 2009 Jussi-gaalan yleisöäänestyksessäkin toinen, kiitos kelvollisen nettikampanjan (oikeasti, miksi luulette ”Salkkari-leffan” voittaneen yleisösuosikkipystin?).

”Graffiti Meissä” / ”Mitä Meistä Tuli” ovat molemmat hyviä nuorisoelokuvia. Kotimaisella mittapuulla erinomaisia ja onkin häpeä, että näitä molempia on pimitetty liian hyvin. Ne on myös osoitus siitä, miten intohimolla, asenteella ja tahdolla saadaan aikaiseksi elokuva/elokuvia, mitkä päihittää monet muut isommat kilpailijansa.

”Graffiti Meissä” tuli aikanaan niin lujaa puskan takaa itseäni vastaan, että rakastuin tähän elokuvaan saman tien. Ehkä näistä kahdesta suosinkin sen takia tätä enemmän kuin jälkimmäistä, ”Mitä Meistä Tuli” -elokuvaa. Kun ne kerran on juoneltaan aika samanlaiset niin... Niin. Suosittelenkin ensin katsomaan vanhemman elokuvan ensin, voi sitten tehdä vertailunsa ja havaintonsa parannuksista mm. näyttelytyön suhteen.

Täydellisenä kansalaispalveluksena nämä elokuvat on katsottavissa ilmaiseksi YouTubessa. Ei tarvitse ladata laittomasti, ei tarvitse tilata elokuvaa mistään. Ja onkin häpeällistä, jos ette katso näitä elokuvia.

IMDb arvostaa:

Graffiti Meissä: 6,1

Mitä Meistä Tuli: 6,0

Kalmari arvostaa molempia: 8

Muuten, Miika Ullakko on myöhemmin näytellyt mm. elokuvassa ”Rat King”.

joulun kalenteri vol.2: 20. luukku.

Monella on mielipide siitä. Monien mielestä se on sairas. Sitä tuskin koskaan tullaan esittämään Suomen tv:ssä. Mikä se on?

A Serbian Film (Srpski Film), 2010

Toki, monihan tätä ei ole nähnyt, mutta ne jotka ovat sen nähneet, tietävät sen myös nähneensä.

”A Serbian Film” on tarina entisestä suuresta pornotähdestä Milosta (näyttelijänä Srdjan Todorovic). Leipää olisi jotenkin saatava pöytään, mutta keski-ikäinen aktidramatisoija ei oikein tunnu kiinnostavan ketään. Kuin taivaan lahjana, Milokselle tarjoutuu mahdollisuus päästä mukaan taiteellisen erotiikkaelokuvaan. Ja Miloshan suostuu, tietenkin. Aluksi hommat toimiikin kelvollisesti, kunnes touhu alkaa hiljalleen muuttumaan synkemmäksi ja sairaammaksi. Todellakin sairaammaksi.

Elokuvan on sanottu kritisoivan niin pornoteollisuutta, kuin Serbian hallitusta. Enkä ihmettele, erityisesti hallitusta kritisoidaan liiankin alleviivatusti, ihan vuorosanoissakin. Ikään kuin hallitus ”nussisi silmään”.

Vaikka porno sinänsä on ihan lystikästä seurattavaa, on se tässä sairasta. Mikä tekee siitä vielä sairaampaa? Se, että leffassa toteutettavat pornokohtaukset (no, miksi helvetiksi niitä loppupeleissä pitäisi edes kutsua) ovat oikeasti erilaisten ihmisten fantasioita ja näitä on ostettavista pimeiltä markkinoilta tai haettavissa netistä ”deep webistä” tai vastaavista paikoista. En varmaksi tiedä, enkä edes haluakaan perehtyä siihen, miten tällaista saisi käsiinsä (nimim. olen ikäväkseni törmännyt netissä sairaisiin näkyihin. ”Goatse”, anyone?). ”Snuff” -elokuvat tietyllä tapaa voisi laskea tähän kategoriaan.

Mutta jos jotain pahaa, niin miksi ei jotain hyvääkin. Onhan tämä vain elokuva. Ja elokuvanahan tämä pitää nauttia. Ei faktadokumenttina.

Jos on hiukaankaan innostunut kauhu/toimintaleffojen ”splatterista” ja/tai ”goresta”, on tämä ihan huikeutta siihen. Loppua kohden elokuvan touhu alkaa menemään sen suhteen jo niin yli, että elokuvalle alkaa jo nauramaan. Sinänsä voi kuulostaa hämmentävältä, mutta edelleen, muistakaa tämän olevan vain elokuva. Katsoo monet mukulatkin väkivaltaisia ”Pokemoneja” lauantaiaamuisin ja pelaavat ”Resident Evilin” tasoisia pelejä.

Unleash your inner beast!

IMDb tarjoaa melko surkeaa arvosanaa elokuvalle. Tiedä lopullista syytä sitten. Tai ehkä minulla onkin aavistus syyksi: elokuva on ainakin jakanut kriitikoiden arvosanat joko täysin haukkuviin tai täysin kiittäviin. Liekö arvosanan syynä sitten meidän tavallisten, tyhmien kansalaisten samansuuntaiset mielipiteet.

Jos mielentilasi kestää ”Hostelit” ja ”Saw” -sarjan, on tämä elokuva pakko nähdä. Todellakin. Pakko. 

IMDb arvostaa: 5,5

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 19. luukku.

Klovni - Kyllä Nolottaa (Klovn), 2010

Jestas, kolmas tanskalainen elokuva tässä kalenterissa.

”Klovni” edustaa juurikin sitä huonoa huumoria, mitä ”Ronal Barbarenissakin” kylvettiin. Ts. elokuva on hauska. Jopa liian törkeällä tavalla.

Frank ja Casper ovat toverukset, joiden on tarkoitus lähteä ultimaattiselle ”Tour de Pimp” -kanoottiretkelle. Eli, treenataan melojen kanssa jo valmiiksi ennen pillutouhuja. Hommaan tulee kuitenkin mutka, kun Frank ottaa holhottavakseen reissulle mukaan 12-vuotiaan sukulaispoikansa Bonin. Miten isärooli onnistuu ultimaattisella pilluretkellä? Sepä se.

Elokuvan huumori on häpeällistä, ala-arvoista ja törkeää. Paikoitelleen törkeämpää kuin ”South Parkissa”. Ja siksi leffa onkin listalleni päässytkin. Mitään yksittäisi tapauksia en halua kertoa, vaikka haluaisin. Ihan vain siksi, ettei vitsien yllätysmomentti mene rikki, jos/kun elokuvan katsotte.

Sivistyneiden ihmisten ei kannata nähdä vaivaa ja etsiä tätä katsottavaksi, sillä heidän huumorintajunsa lienee olevan paska. ”Klovnissa” ei nähdä mitään arvokasta ja ”ylemmän kansalaisten” huumoria siitä, miten hassusti joku politiikko on sekoittanut debetin ja kreditin. Hohohoo, hitto kun melkein itseänikin naurattaa tämmöinen parempien kansalaisten tsoukittelu.

Jos uskaltaa ja osaa huumorintajultaan vajota jonnekin ”South Parkin” tasolle, ehkä alemmaskin, ”Klovni” on siihen oikea ratkaisu. ”Perhe On Painajaisen” ystävällismielinen leikittely Gaylord Fockerin nimellä jää pahasti ”Klovnin” jalkoihin pyörimään. Ainakin viimeistään siinä kohtaa, kun elokuvan odottaa jo loppuneen, mutta potkaiseekin vielä kerran katsojaa kasseille.

Kiitos tanskalaiset. Odotan innolla teiltä lisää ”Klovneja” ja ”Ronal Barbareja”.

IMDb arvostaa: 7,1

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 18. luukku.

Mr. Smith Lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes To Washington), 1939

Juu. Kyllä 1930-luvullakin tehtiin elokuvia. Sellaisia, missä Johnny Weissmuller ei näytellyt Tarzania.

Edesmennyt hieno näyttelijä James Stewart on tämän elokuvan Smith. Partioporukan johtaja, jota mukuloiden pyynnöstä ehdotetaan hakemaan virkaa senaattiin. Ja onnistuukin siinä! Naiivina ja aavistuksen kömpelönä ”rookiena” Smith saakin huomata, että homma ei toimi kuten pitää. Varsinkin, jos touhu on jossain määrin korruptoitunutta.

Olen aina arvostanut elokuvia, joiden parissa ei huomaa ajan kuluvan. Jokseenkin onkin erikoista, että tähän ovat pystyneet vanhemmat (toki klassikot) elokuvat. Oikeasti. Mielummin näitä jaksan ja pystyn katsomaan urakkana, kuin nykypäivän tehostepaskaeeppiset, puoli vuotta kestävät elokuvat (mm. ”Hobitti”).

”Mr. Smith Lähtee Washingtoniin” klassikkona on tietysti myös parodioinnin kohteena ollut useasti. Pelkästään jo ”Simpsoneista” pystyn muistamaan kolme eri jaksoa, jossa Smithin ”filibusteria” (puheen pitkittämistä) on parodioitu.

Sinänsä myös oli ihmeellistä, että nauroin muutamaan otteeseen elokuvan aikana. Kun yleensä on mielikuva vanhan ajan elokuvista jäykkinä ja ylipitkinä puhe-eepoksina, oli tähän saatu ujutettua nokkelaa komiikkaakin. Sellaista, jota saattaa jäädä hetkeksi miettimään, ennen kuin sille tuhahtaa. Vähän kuin pappani tarinat.

Tuolloin sodan aikoihin ihmiset lähettivät kiitoskirjeitä ohjaajalle Frank Capralle, että sai tällä elokuvalla heidät kiinnostumaan politiikasta. Enkä sitä ihmettelekään. Ei sitä lakitietoa tarvitse syvältä tonkia, kaikki porsaanreiät läpi käyden. Siihen riittää, pelkistettynäkin, partiojohtajan yksinäinen taistelu isoa koneistoa vastaan.

Jos jokaiselta vuosikymmeneltä pitäisi valita yksi (1) ainoa elokuva, ”Mr. Smith Lähtee Washingtoniin” on ainoa ratkaisu 1930-luvun elokuvaksi. Ja mikä häpeällisintä, Suomen tv:ssä tämä elokuva on Elonetin sivuston mukaan esitetty vain neljä (4) kertaa.

IMDb arvostaa: 8,3

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 17. luukku.

Silmitön Raivo (Blind Fury), 1989

Kuka on Hollannin kovin äijä? Aivan, Rutger Hauer. Samainen mies, jonka nimen joku aivan saatanan paska räppibändi on pilannut (kröhm, Ruger Hauer).

”Kuka helvetti on Rutger Hauer?” No, hän on aivan helvetin kova sälli, tunnettu mm. elokuvista ”Blade Runner”, ”Liftari” ja nykyään myös tv-sarjasta ”True Blood”. Onhan nyt näitä.

”Silmittömässä Raivossa” Rutger Hauer on Vietnamin sodan veteraani Nick Parker, joka sokeutui sodassa. Mutta se ei häntä haittaa! Vietnamissa Nick on myös saanut koulutuksen taistelemaan kävelykepin kanssa, jonka sisään on askarreltu miekka! Vittu, kyllä näin on! Aikanaan palattuaan takaisin Jenkkeihin hänen on tarkoitus etsiä inttikaverinsa Frank (jota esittää ”Lost” -sarjasta tuttu Locke), mutta mafia on kaapannut Frankin. On siis aika lähteä pelastamaan inttitoveri, mukanaan kukas muukaan kuin Frankin poika Billy.

Että näin. Elokuva on juuri täydellinen edustamaan ihannoimaani 80-luvun toimintapläjäyksiä (paitsi että *spoiler spoiler* pakollinen rakastelukohtaus uupuu). Juoni on yliampuva, toiminta on tökerön täydellistä ja vilpittömät naurunpurskahdukset kohtauksissa, joita ei todennäköisesti ole tarkoitettu hauskoiksi. Nooh, Rutger on itse sanonut tämän olleen hänen ensimmäinen komediallinen roolinsa. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että tämä elokuva on tehty tosissaan ”aidoksi” toimintaelokuvaksi ”Terminatorin” ja ”Robocopin” tapaan.

Sokeus ei ole este, eikä hidaste. Se on syy silmittömään raivoon.

Jälleen kerran, aivot narikkaan ja nauttimaan täydellisyydestä. Vain Rutger Hauer voi sokeana teurastaa pahiksia kävelykeppimiekkansa kanssa. Ja se, jos mikä, on aivan vitun loistavaa!

IMDb arvostaa: 6,1

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 16. luukku.

Defendor, 2009

2000-luvun taitteessa alkoi supersankari/sarjakuvasankari -elokuvat vyörymään elokuvateattereihin. ”Hämähäkkimiesten” ja ”X-Menien” invaasien ansioista lähes kaikki sarjakuviin viittavat leffat menestyi. Ja menestyvät edelleen. Vuonna 2009 olikin hyvä tuupata uudenlainen sankari teattereihin.

”Defendor” ei kerro ihan tavanomaisesta supersankarista. Toki, onhan Teräsmieskin joku nobody lehtitoimittaja (jota kukaan ei koskaan osaa silmälasien ansiosta yhdistää Teräsmieheen), mutta Defendor on... erityinen. Vammainen, jälkeenjäänyt. Miten kuka häntä aina nimittääkään. Alakoululaisen tasolle jäänyt Arthur on vakuuttunut olevansa tavallisen minänsä lisäksi oikeutta puolustava sankari Defendor, joka on kehittänyt itse omat aseensa. Ja hänen on toimittava oikeuden puolesta, heikkoja puolustaen.

”Defendor” on ehkä realistisin supersankarileffa, mitä on tehty. Siinä ei mässäillä erikoistehosteilla, tai yliampuvalla juonella. Oikeastaan, tämä voisi oikeasti tapahtua, siinä missä realistisena pidetty ”Kick-Ass” kuitenkin ampuu lievästi yli (oikeasti, jet-packit ja ninjamainen pikkulikka. Elokuva on silti huikea, kuten myös jatko-osa). Pyyhältäähän Jenkeissä ties minkälaista hiihtäjää, kyllä jossakin nurkassa voi hyvinkin olla joku vierittämässä marmorikuulia nistirosvojen jalkapohjien alle.

Näyttelijöiden bongaamisesta innostuneena itseäni miellytti Woody Harrelson pääosassa. Herra katosi 90-luvun lopulla – 2000-luvun taitteessa päänäyttämöltä, jääden sivuosaroolien pariin. ”Defendor” taitaakin olla miehen suunnilleen ainoa päärooli ”Larry Flyntin” ja vastaavien jälkeen (huom huom! En laske roolia ”Zombielandissa” pääosarooliksi).

Aina ei ole helppoa olla yksinkertainen sankari.

Komediaksi mainostettu, mutta pääasiassa draamana toimiva kokonaisuus on katsomisen arvoinen jokeri nykypäivän supersankarielokuvien keskellä. Aavistuksen surumielinen sankaritarina, iloisella tavalla.

IMDb arvostaa: 6,8

Kalmari arvostaa: 9

joulun kalenteri vol.2: 15. luukku.

Vettä Elefanteille (Water For Elephants), 2011

Robert Pattinson on tullut tunnetuksi lähinnä vamppyyrilarppauksestaan. Ihmeellistä kyllä, tyyppi on tehnyt myös oikeitakin elokuvia. Näyttelijäntaidoista voi toki olla montaa mieltä.

Elämä on sirkus. Niin on joku joskus todennut. Ja näin se on tässäkin elokuvassa. ”Vettä Elefanteille” ajoittuu sotien väliseen aikaan Amerikassa, kiertävän sirkuksen parissa. Pattinsonin esittämä Jacob hyppää pummina junan kyytiin (saatana sentään, ensin imee ihmisten veret ja sitten vielä luopioi), joka sattuukin olemaan Benzinin veljesten sirkuksen juna. Sulavalla small talkilla Jacob pääsee kiertämään ja elämään sirkuselämää, mitä nyt yrittää välillä iskeä tirehtöörin vaimoketta.

Kolmiodraamahan tämä on. Rakkauselokuvakin periaatteessa. Yleensä en näille lämpene käytännössä yhtään, mutta tämän kanssa tapahtui poikkeus. Oliko syynä sitten poikkeava paikka salarakkaussuhteelle vai näyttelijänsuoritukset, en osaa varmaksi sanoa. Näyttelijöistä voi todellakin olla montaa mieltä. Siinä missä ”Kunniattomissa Paskiaisissa” loistanut Christoph Waltz tekee jälleen hienon suorituksen, on kilpakosija Pattinson... no, hän vain on. Ei toki kuse elokuvaa, mutta ehkä liikaa ”Twilightin” haamut (vamppyyrit) kalvaa uskottavuutta.

Kauhea letku.

”Vettä Elefanteille” ei ole maailman paras elokuva. Se ei ole lähimainkaan ”Titanicin” tasolla. No mutta, ei sen tarvitsekaan olla. Kuitenkin kiva ja yllättävä poikkeus.

IMDb arvostaa: 6,9

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 14. luukku.

Suuri Pakoretki (The Great Escape), 1963

Tämä nyt on näitä. Klassikko, ja löytyy tätä kirjoittaessa IMDb:n ”Top 250” -listalla sijalta 115. Silti, mielestäni unohdettu klassikko ja mikäli ”Elonet” -sivusto on oikeassa, tämä on esitetty Suomen televisiossa vain kahdesti. Kahdesti! Ja vittu ”FC Venus” tulee yhtä usein vuoden aikana tv:stä.

”Suuri Pakoretki” perustuu tositapahtumiin. Joukkio liittoutuneita sotavankeja ovat toisessa maailmansodassa asukkaina Stalag Luft Northin ”pakovarmassa” vankilassa. Vankeina on monta erilaista sorttia ja monilla heistä on jo ennestään kokemusta pakoyrityksistä. Nyt suunnitelmat hiotaan äärimmäisen tarkasti eri henkilöiden osaamisalueita hyväksi käyttäen. Viimeisen ja lopullisen paon hetki on tulossa.

Kaikki ei tietysti suju kuin elokuvissa. Yli 2,5 tuntia kestävään eepokseen mahtuu pakoyrittäjien muutamia harha-askeleita ennen varsinaista suoritusta. Juoni kuitenkin pysyy kasassa ilman ylimääräistä rakkaussuhdetta, tai muuta sivujuonta. Ja vaikka vankina hilluminen onkin synkkä/vakava teema, on leffa toiminnaltaan vekkuli ja veijarimainen tarina. Minunkaltaiselle wannabe AD-HD -burgerille olikin isohko yllätys, että onnistuin katsomaan koko elokuvan yhdeltä istumalta ilman vilkailuja kelloon.

Leffan näyttelijäkaarti on todella nimekäs, varsinkin jos otetaan kyseeseen sen ilmestymisvuosi. Steve McQueen, James Garner ja Charles Bronson ovat vain muutama nimi näyttelijäryhmästä.

Jollakin kurkistaa myyrä kolosta.

Elokuvaa on myös parodioitu useasti, niin tv-sarjoissa kuin monissa muissa elokuvissakin. Jos et ole elokuvaa nähnyt ja aiot sen katsoa ensi kerran, huomaat heti monia yhteyksiä katsomiisi sarjoihin/elokuviin. Jo elokuvan veikeä teemamusiikki saa ”ahaa, tämä on tämä” -efektin aikaan.

”Suuri Pakoretki” on yksi ehdottomia suosikkejani. Jotenkin niin pirteä, mutta vakavalla otteella. Jännitystä kiihdyttäen loppua kohden. Aivan perkeleen loistava elokuva.

IMDb arvostaa: 8,3

Kalmari arvostaa: 10

joulun kalenteri vol.2: 13. luukku.

Hyi helvetti, 13 on epäonnenluku. Ja Teemu Selänteen pelinumero Winnipegissä.

R, 2010

Epäonnisesti kävi myös ”R” -leffan päähenkilölle Runelle, kun vankilaan joutui. Kyllä, vankilaelokuva siis kyseessä. Tanskalainen sellainen.

Rune on saanut kahden vuoden linnatuomion. Hyvin pian käy selville vankilan hierarkia, eikä Rune tulokkaana edusta sitä jumal -tasoa. Jotain pitäisi keksiä, joku varmaan pitäisi hakatakin. Onneksi hän lopulta keksii pelastuksensa Kinder-munasta, jotta välttyisi suklaajunalta. Mutta se onkin eri asia, auttaako se kantamaan onnellisesti tuomion loppuun.

”Pako” -sarjan kaltainen ylifantastinen selviytymistarina on poissaan ”R” -leffassa. Kuten muukin glamour. Ja ehkä siksi pidänkin tästä vankilatarinasta enemmän kuin monesta muusta Hollywood -tapauksesta, jossa tunnetut näyttelijät ja liian prameat lavasteet syövät uskottavuutta.

Vankilassa on ankeeta, leffan ihmiset on koko ajan ankeina. Käsivaralla kuvattu elokuva onnistuukin korostamaan ankeutta. Tämän nähtyäni olisi aika ankeeta joutua vankilaan.

Ankea meininki.

IMDb arvostaa: 7,1

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 12. luukku.

 

Köysi (The Rope), 1948

Sinänsä aika hoopoa laitattaa Alfred Hitchcockin elokuva listalle. Mutta tämä nyt vain on mielestäni jäänyt unohduksiin ”Takaikkunan”, ”Psykon” ja ”Lintujen” kaltaisten kumppanien taakse. Niin, olihan tämä toki yksi ”viiden hukatun Hitchcockin” joukkiosta. Tosin myös oli ”Takaikkunakin”. Nooh...

”Köysi” on siitä erikoinen murhamysteeri, että heti leffan alussa näytetään murha ja itse murhaajat. Sen jälkeen aletaan viettämään elokuvaa.

Brandon ja Phillip murhaavat ystävänsä Davidin, juuri ennen kuin kaksikon järjestämät kotibileet alkaa. Lisätäkseen touhuun jännitystä, Davidin ruumis piilotetaan oleskeluhuoneen arkkuun, mikä on koko illan ns. paraatipaikalla.

Siinä se elokuvan juju tällä kertaa onkin. Katsojaa pidetään jännityksessä kuin kissaa jouluaattona, milloin kukin bileiden vieraista olisi kiinnostunut kurkkaamaan arkun sisälle. Itse elokuva etenee reaaliajassa, ilman kameraleikkauksia ja kuvakulman vaihdoksia. Okei, ilmeisesti neljä vai viisi kertaa on elokuvaa tehdessä pistetty filmi poikki, mutta se on onnistuttu parsimaan niin kätevästi yhteen, että elokuva näyttää kuvatun puolitoista tuntia putkeen ilman taukoja.

No toisaalta, elokuvan juoksuaika on puolitoista tuntia, joten bileetkin kestävät vain sen ajan. Aika lyhyet ja paskat bileet siis.

”Köysi” ei tarjoa jännitystä, ahdistuneisuutta tai pelkoa ”Psykon” tai ”Lintujen” tapaa. Voisi melkein sanoa, että uteliaalla tavalla se tarjoaa jännitystä: koska kaverikaksikon salailu paljastuu, vai paljastuuko se lainkaan? Ja kenelle vieraista?

Jännänä pointtina voinee myös mainita elokuvan olleen bännittynä muutamissa Yhdysvaltojen osavaltioissa Brandonin ja Phillipin potentiaalisen homosuhteen takia. Aika homoa touhua.

James Stewart aavistaa ilmassa leijuvan salailun, homosuhteen taikka ruumiin piilottelun,

IMDb arvostaa: 8,0

Kalmari arvostaa, 8

joulun kalenteri vol.2: 11. luukku.

Rautakotka (Iron Eagle), 1986 

Vuosi 1986 oli lentokoneleffojen kulta-aikaa, koska silloin tuli kaksi paskaa lentsikkaelokuvaa: lievästi hinttimäinen ”Top Gun” ja lapsellisen typerä ”Rautakotka”. Paitsi että...

”Rautakotka” on ihan saatanan huikea.

Jason Gedrickin näyttelemä fiktiivinen hahmo Doug Masters (JEAH! Todellakin mestari!) on high schoolinsa loppukintereillä oleva teini, jonka lentäjä-ässä isä kaapataan pahojen terroristisetien toimesta Lähi-itään. Mitä voi Doug tehdä? Hävittäjäsimulaattorissa aikaa viettänyt napero lento-opetusta hävittäjäveteraanilta. Entä sen jälkeen? Nuorempi Mestarit lentää ampumaan terroristeja yksitellen alas ja pelastamaan isänsä!

Siis vittu! Voiko yhtään mahtavampaa leffaideaa ollakaan? ”Rautakotka” on niin takuuvarmaa ”aivot narikkaan” kamaa, että tästä ei voi kuin nauttia. Melko varmasti vakavalla otteella tehty elokuva aiheuttaa useampia naurukohtauksia tahattoman komiikkansa ansiosta. Siis, huomattavan paljon enemmän naurua ja iloa kuin ”Top Gunin” Maverickin ja Icemanin orastava gaysuhde.

Yksi räjähdys veivataan eri kohdissa luultavasti sata kertaa ja nuoren klopin nousu hävittäjäguruksi. Oikeasti, ihan mahtavaa. ”Rautakotka” on koko komeudessaan kategoriassa ”guilty pleasure”.

Mestari ja hänen opettajansa.

Elokuva on niin tökerö, että siitä nauttii suunnattomasti. Pikkupoikamaisella innokkuudella, kerta toisensa jälkeen.

IMDb arvostaa: 5,0

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 10. luukku.

Sotilaspoika (Johnny Got His Gun), 1971

Vaikka Metallica on ko. elokuvaa käyttänyt musiikkivideollaan ”One”, on tämä leffa onnistunut pysymään liian hyvin piilossa. Spekulointia vain, mutta veikkaan ensimmäisen maailmansodan olevan hmv toiseen maailmansotaan verrattuna. Tai mistä minä mitään tiedän.

”Sotilaspoika” ei ole tavanomainen sotaelokuva. Pääasiassa mustavalkoisen elokuvan pääosan tähdittää sotilas Joe, joka sodan viimeisenä haavoittuu pahasti. Hän menettää kaikki raajansa ja oleelliset osat päästään, kuten naaman. Joe onkin kykenemätön kommunikoimaan ilman suutaan ja raajojaan. Eli sairaalan sängyssä makaava kasvoton torso, jolla on yhä tallella tietoisuus ja henkensä.

Lähes kaksi tuntia kestävä elokuva käsitteleekin pääasiassa Joen ajatuksia + unia/muistelmia, mitkä esitetään värillisenä katsojille. Näissä lyhyissä muistelmissa näkyy leffan ainoat sotakohtaukset, nekin hyvin nopealla sykkeellä.

Elokuvan huikeus onkin siinä, miten Joen eri tunneskaalat ahdistuneisuudesta ilonhetkiin tuodaan esiin. Onhan Joe pelkkä torso, joka vain on, ja iloiset asiat on haettava arkisista asioista, joita me emme normaalisti havaitsisi. Helposti pystyy itsekin hymyilemään mukana, kun Joe kokee elämänsä hetkittäin onnelliseksi arkisista äänistä.

Vaikka ”Sotilaspoika” ei kauhu/jännityselokuva olekaan, ahdistutti se ainakin minua paikoittain. Ja paljon. Miettikääpä vaikka itsenne tuohon tilanteeseen. Ja yrittäkää itse hakea Joen tyyliin niitä ilonhetkiä elämään. Ei paljoa ”faceteta” tilapäivityksiä ”lol makaan sairaalassa”.

”Sotilaspoika” on parhaimpia sotaelokuvia ja paras ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva.

IMDb arvostaa: 7,8

Kalmari arvostaa: 9

joulun kalenteri vol.2: 9. luukku.

Never Back Down, 2008

Niin. Kun jotkut leffat kolahtaa, niin ne kolahtaa. En sen paremmin osaa puolustella tätä leffaa.

”Never Back Downia” voinee pitää teinielokuvana. Sitä voinee pitää myös toimintaelokuvana. Aika jännä asetelma. Kärjistäen sen voisi sanoa olevan miksausta ”Breakfast Clubia” ja ”BloodSportia”.

UFC touhut on pop. Olleet jo pitkään. Ja siihen hengeenvetoon tehtiinkin tämä leffa.

Sean Fariksen esittämä Jake Tyler muuttaa perheensä kanssa uuteen kaupunkiin, minkä nuoriso on täynnä rikkaita ja snobeja. Poikkeuksena on heidän ”pimeät” tappelunsa ilman sääntöjä. Kuin Euran grillikioskijonosta. Cam Gigandetin esittämä Ryan hyppii Jaken silmille, eikä tilannetta edesauta Ryanin ylivoimaisuus katutappelussa. ON SIIS AIKA TREENATA ROCKYN TYYLIIN JA PALATA PIEKSEMÄÄN RYAN!

Okei, myönnetään. Olen ihan hulluna näihin 80-luvun hengen toimintapätkiin, mitkä noudattaa AINA samaa kaavaa: ensin kaikki on kivasti, yllättävä juonenkäänne, tulee vastoinkäyminen, läheinen kuolee/muu harmitus, ankara treenaaminen, pakollinen rakastelukohtaus, taistelu, voitto.

Jos ei ihan näin sanatarkasti, niin ainakin melkein ”Never Back Down” tätä kaavaa noudattaa. Ja vittuakos siinä, nautin näistä leffoista!

Tilanne on kuin "Tekken 4:stä". Tai ainakin jostain "Tekkenistä".

IMDb arvostaa: 6,4

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 8. luukku.

Punainen Nauha, 2012

”Punainen Nauha” on kummajainen suomalaisessa elokuvamaailmassa. Ensinnäkin, se on tehty tv-elokuvaksi nimekkäistä näyttelijöistä huolimatta. Toiseksi, elokuva on hauskimpia kotimaisia komedioita sitten ”Ponterosan”.

Kai Lehtinen näyttelee mikrotukihenkilö Turusta, joka ei ole koskaan, noh, saanut pillua. Mutta siihen on tultava muutos, kun avuton peräkammarinpoika ihastuu naiseen punaisessa nauhassa. Ilkka Heiskasen esittämä Pekkarinen, vanha kunnon kunnon vanha naistenmies yrittää Turusta sitten auttaa tässä asiassa. Ja ”spoiler spoiler” kyllähän Turunen lopulta saa.

Miksi ”Punainen Nauha” on sitten hauska? No miettikää perkele. Sellainen 50-vuotias neitsyt, joka haluaa päästä kokemaan naisen huuman. Joo joo, Steve Carrell näytteli 40v neitsyttä, mutta Turunen onkin 50! Ja asetelmana arka mikrotukihenkilö on hauskempi, kuin loppuun kulutettu idea sarjakuvanörtistä. Tai niin, aika sama asiahan se taitaa olla.

Jos ette usko tämän olevan hauska kotimainen elokuva, niin hitto vieköön, etsikää tämä jostain. Viimeistään kunnollinen nauru pääsee siinä kohdassa, kun Turunen tokaisee ”sain pillua”.

Nyt on Turusella tsäänssi.

Kunnes taas muistaa, että omasta kokemusarkistosta vielä puuttuu se naisen kosketus.

Perkele.

IMDb arvostaa: 7,4

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 7. luukku.

Ei aina voi ehtiä tahi muistaa. Päivän myöhässä, mutta menkööt.

Source Code, 2011

En teistä tiedä, mutta itseltä on aikanaan mennyt tämä täysin ohi, kun se on ilmestynyt. Ja siksi löytyykin listalta.

”Source Coden” tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kahdeksan (8) minuutin mittaiseen junapätkään. Homman jujuna on, että Jake Gyllenhaalin (vittu mikä tuplakonsonantti, tuplavokaalihirviö) esittämä kapteeni Stevens on käytännössä kuollut, makaa kapselissa ja tietotekniikan ihmeellisen maailman ansiosta elää tuota kahdeksan (8) minuutin junapätkää. Uudestaan ja uudestaan, kunnes on sinä aikana selvittänyt, miksi ja kenen toimesta juna räjähtää.

Juoni on jokseenkin koukuttava. Tai mielestäni se on todella koukuttava. Kahdeksan (8) minuuttia on kuitenkin lyhyt pieru ihmisen elämässä, että sinä aikana on suhteellisen haastavaa löytää junan potentiaalinen räjäyttäjä. Ja kun leffan juoksuaikakin on puolessatoista tunnissa, ei tarinaan ehdi kyllästymään. Nimenomaan, vittuun kaikki hobittifantasiat viiden (5) tunnin maratoneineen!

"Vittu mikä krapula!"

”Source Code” pisti myös ajattelemaan. Hyvällä, tai sitten haikealla tavalla. En oikein tiedä. Elokuva on mielestäni sekoitus leffoista ”Päiväni Murmelina” ja ”Perhosvaikutus”. Siis siinä mielessä, miten viettäisi viimeiset kahdeksan (8) minuuttiaan elämästä. Mitä tekisi toisin uuden mahdollisuuden saatuaan. Miten muuttaisi siinä ajassa vielä elämäänsä.

Miten saisi uuden mahdollisuuden.

Se pistää miettimään omia valintojaan elämässä. Onneksi meillä on siihen enemmän kuin kahdeksan (8) minuuttia.

IMDb arvostaa: 7,4

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 6. luukku.

Hyvää Itsenäisyyspäivää! Tähän luukkuun saadaankin melkoisen itsestäänselvyys.

Tuntematon Sotilas, 1985

Uudempi ”Tuntematon” on parempi kuin vanha. Niin se vain on.

Vuonna 1955 tehty Edvin Laineen versio on klassikko. Se on 90-luvulta saakka ollut suomalainen tv-perinne tänä päivänä. Elokuva on tehty ”liian aikaisin” sodan kipujen jälkeen. Siinä näyttelee ihmisiä, jotka näkivät ja kokivat sodan.

Mutta silti.

Voi olla, että vanhempi ”Tuntematon” on tullut nähtyä sen verran monta kertaa, että arvostus uudempaan versioon on sen takia korkeampi. Mutta itseäni on aina häirinnyt vanhemman elokuvan ”suomifilmimäisyys”. Toki, aikakausi on ollut tuolloin eri ja sen ajan elokuvien teemaan on kuulunut ”Pekka ja Pätkä” -henkinen yltiöpositiivinen virnuilu, vaikka ryssä olisikin ampumassa hauleja perseeseen. Myös ikärakenteeltaan valheelliset näyttelijät ovat myös vaivanneet: Rokkana on nuorempi sälli ja toisissa rooleissa taas vanhempaa sankaria. Jne jne yms yms.

Rauni Mollbergin ”Tuntematon” edustaa 80-luvun henkistä Suomi-Filmiä: kaikki on vakavaa, mikään ei naurata, parempi olla vain hiljaa. Itse en sotaa kokenut, mutta uskoisin sen olevan lähempänä totuutta, kuin ”Pätkämäinen” virnuilu sodan keskellä. Sitä kuvastaa myös elokuvan musiikittomuus (pl. yksi kohtaus, missä gramofoni elämöi, taisi olla jokin toinenkin kohtaus).

No, olkaa mitä mieltä te haluatte. Tämä mielestäni antaa todellisemman kuvan sodasta ja Väinön kirjasta. Ja tämän parissa viihdyn myös paremmin.

Edesmennyt Paavo Liski Rokkana.

Btw, kolmas suomileffa putkeen! Nyt ollaan niin isäm maan pulustajaa että!

IMDb arvostaa: 7,3

Kalmari arvostaa: 10

joulun kalenteri vol.2: 5. luukku.

Joki, 2001

Jumalauta! Toinen suomalainen leffa heti perään. Joko mennään torille muistelemaan Timo Jutilaa?

2000-luvun taitteessa, tai sen jälkimainingeissa, alettiin tehtailla urakalla episodi -elokuvia. Osa niistä on hyviä, suorastaan loistavia (mm. ”Babel”), osa taas aivan vitun paskoja (”Valentine's Day"). Pitihän Suomeenkin saada oma episodi -leffa.

”Joki” on sitä. Ja itseasiassa ihan hyväkin sellainen. Hieman hämmentääkin, miksi se on suomalaisessa leffahistoriassa jäänyt niin vähälle huomiolle kaikkien ”FC Venusten” ja kumppanien jalkoihin. Vaikka se sai aikanaan peräti viisi (5) Jussi-patsasta.

”Joen” eri tarinat ajoittuvat kaikki samalle päivälle. Hetkeen, jolloin lentokone tai vastaava ötökkä rikkoo äänivallin, josta seuraa pamahdus. Jokainen erillinen tarina tuo omat tunneskaalansa rakkaudesta iloon ja suruun. Käsittelyssä on niin itsemurha, kuolema kuin homous. Sinänsä erikoista, että suomalaisessa leffahistoriassa ei oltu homoutta käsitelty käytännössä yhtään ennen tätä. Aika homoa.

Olen aina pitänyt episodi -leffoja merkkinä siitä, että käsikirjoittajat eivät ole vain osanneet kertoa yhtä tarinaa leffan mittaiseksi. Käteen on jäänyt viisi-kuusi epämääräistä viritelmää ja jonkun aivopierun seurauksena ne liitetään yhteen ja saadaan episodi -elokuva. Sekasikiössä onkin sitten suunnilleen kaikki leffagenret sekoitettuna, ei ole väliä onko seassa kauhua, komediaa vai pornoa. Se kuuluu nyt siihen.

Yllättävää kyllä, kuvassa leffan tunnetuimmat näyttelijät.

Ja mikäs siinä. ”Joki” ei todellakaan ole huonoimpia episodeja. Päinvastoin, se hakkaa monet Hollywood -kilpailijansa mennen tullen.

IMDb arvostaa: 6,9 (hah, siinäpä teille viittaus erotiikkaan)

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 4. luukku.

Hopeaa Rajan Takaa, 1963

Jei, saadaan suomalaistakin laatua mukaan kalenteriin!

Spede Pasanen on suomalaisen komiikan legenda. Kiistatta. Aikanaan ennen tämän elokuvan katsomista en tiennyt yhtäkään Speden vakavaa roolia. No nyt tiedän. Ja se onkin mielestäni Speden paras roolisuoritus. Tai ylipäätään paras Speden elokuva.

Pieni kuva on pieni.

”Hopeaa Rajan Takaa” sijoittuu välirauhan aikaan. Kolmen hengen posse päättää lähteä, noh, rajan takaa hakemaan kätkettyä hopea-aarretta. Kuinkas muutenkaan. Tämän lyhyemmäksi en saa juonta referoitua.

Elokuva ei ole varsinaisesti hauska. Se on mustavalkoinen. Siinä on typeriä Suomi-Filmin äänitehosteita.

Mutta vittuakos niillä. Leffan juju onkin sen jännityksessä. Raja on tiukemmassa vartioinnissa kuin KooKoon puolustus runkosarjan pelissä. Kolmikko astelee ryssän alueelle pelko perseessä ja jokaista askelta on varottava. Erityisesti elokuvan loppuhuipennus rajalla saa jännittämään enemmän, kuin koskaan suomalaista elokuvaa katsoessa.

Tai okei, ”Ponterosassa” sai jännittää, koska joutuu taas ”facepalmettamaan”. Silti, katsokaa tämä. Ja ”Ponterosakin”.

Aika Spede äijä.

IMDb arvostaa: 6,8

Kalmari arvostaa: 8

joulun kalenteri vol.2: 3. luukku.

Hyvitys (Red), 2008

Brian Cox näytteli vuonna 2008 elokuvassa ”Red”, vuonna 2010 hän näytteli elokuvassa ”Red”. Nyt taitaa joku juttu kusta tässä?

No ei. Kyseessä kuitenkin kaksi täysin eri elokuvaa, vaikka myöhempi Bruce Williksen ja Morgan Freemanin pääosittama elokuva päättikin kierrättää nimen uudelleen. Aika typerää.

Vanhemmassa ”punaisessa” Brian Coxilla on koira, minkä nimi on ”Red”. Ohhohhoo, siitähän se leffan nimikin tulee! Paikalliset teinit, jotka monen kukkahattumummon mielestä on yhteiskunnan raunioita konsolipelien, energiajuomien ja Frontside Ollien turmelemia, bongaavat Coxin esittämän Ludlowin ja tämän koiran järven rannalta. Kuin parhaimpanakin läppänä, nuoriso päättää ampua koiran hengiltä. Ludlowin hetken itseään keräiltyä, hän päättää lähteä hyvitysretkelle (hahaa, nokkela suomennos ollut elokuvalle).

No joo. Ehkä Stallonen ja Iso-Aatun parissa kasvaneena odotin tästä jotain hillitöntä ”hyvitystä” haulikkoteurastuksineen. Sitä ei kuitenkaan ole elokuvassa luvassa, hitto vie. Mutta asetelma on kuitenkin sen verran herkullinen, että se pitää otteessaan. Ainakin itseäni kiinnosti seurata loppuun saakka, tuleeko sitä hyvitystä ja missä muodossa se tulee. Ja tuleeko ruumiita?

Vanhana leffahomona itseäni miellytti myös elokuvan suhteellisen nimetön näyttelijäkaarti: tunnetuimpina pääosassa Brian Cox, joka toisessa ”punaisessa” on pienessä sivuosassa, ”Nightmare On Elm Street” -leffoista Freddynä tunnettu Robert Englund ja mm. ”Pelastakaa Sotamies Ryanissa” mukana ollut Tom Sizemore. Mitättömiä asioita monille, mutta itse tykkäilen bongata tämmöisiä asioita.

Plussaa vielä elokuvan suhteellisen lyhyestä juoksuajasta: 93 minuuttia. Ei luulisi olevan liian pitkä rasti monille.

IMDb arvostaa: 7,0

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 2. luukku.

Ronal Barbaren, 2011

Joillakin on paska huumorintaju. Joillakin on vielä paskempi. Minulla ehkä paskin. Onneksi tanskalaiset osaavat tehdä suhteellisen paskan huumorin omaavaa animaatiota.

Ronal on barbaari, jos sitä ei leffan nimestä osannut vielä päätellä. Mutta ei ihan Iso-Aatun näköinen barbaari, ehei. Enemmänkin sellainen pieni ja heiveröinen, jota ”Kummelin” Timo Kahilainen voisi helposti esittää. Vastoin kaikkia odotuksia (okei, onhan se odotettavissa) Ronalin pitää lähteä sankarihommiin, kun koko kotikylän barbaarit ovat jostain syystä epäkäytettävissä.

No, juoni on aika simppeli, puhkikulutettu. Paskakin. Ehkä animaatiokaan ei ole sulavinta, edes konsolipeleihin verrattuna. Mutta leffan huumori onkin se, mikä tekee tästä voittavan elokuvan. Ja se on se punainen lanka tässä. ”South Parkin” hengessä huumoria viedään alemmas ja alemmas, privaattialueille saakka. Ja se toimii, eihän ”South Parkin” animaatiokaan ole kaunista (joo joo, ei sen ole tarkoitus ollakaan).

Ehkä ihan suvun junioreille tätä ei kannattane esittää. Toki, onhan mm. kivespusseista joskus syytä tulla seksuaalivalistusta puberteettinuorille. Mutta nauretaan me lapsenmieliset aikuiset ensin tälle elokuvalle.

IMDb arvostaa: 6,5

Kalmari arvostaa: 7