keskiviikko 10. lokakuuta 2012

rikasta opiskelijaelämää

”Vittu, äijällä on kans aina rahaa lähtee jonnekin. Ooks joku rikas vai?”
”No olen kai saatana. Köyhät kyykkyy.”

No, en minä mikään lottomiljonääri ole. Mutta hyvä kuitenkin nostaa itsestään omia parhaita puoliaan esiin niiden 99 probleeman lisäksi.

Ja onhan tuollainen ”small talk” tavallaan kiva tapa herättää omaa blogia kuolleen ”elokuva-arvostelijan” jäljiltä. Ehkä tätä pidetäänkin käynnissä omien mielenjohteiden mukaisesti vain.

Mutta hei, innostuin taas käytättämään kymmensormijärjestelmääni, kun luin Satakunnan Kansan verkkosivuilta opiskelijan kolumin. Sen pääsee lukemaan seuraavasta linkistä, kas näin:


Teksti toi mieleen oman ankean opiskeluajanjakson. Siinä missä muut kärvistelivät ruisleivän ja itääntyneen perunan avulla, itse porskutin kuin jenkkileffoissa urheiludiplomin saanut, koulusta kiinnostumaton joggeri. Luulisin ainakin, korjatkaa ja pudottakaa pilvilinnoista jos olen väärässä.

Eli mitä siis haen, minulla oli opiskeluaikana rahaa käytettävänä.

Onhan se totta, että vanhempani hieman sponsoroitsivat minua. Ja kyllähän edelleenkin pienen pyörälenkin päässä tulee käytyä katsomassa jääkaapin sisältö. Sitä en lopulta tiedä, kuinka isoksi sponsoriraha sitten lopulta kasvoi. Ehkä satoja pennejä. Varmaan enemmänkin, jos jokainen vessapaperirulla ja kissalle tarkoitettu kultakinkkupakkauskin lasketaan.

Mutta siis, minulla oli rahaa säästettynä ennen kuin astuin korkeakoulun maailmaan. Paperitehtaalla ylitöiden kautta hillittömät tilit, intin (noh, siellä vasta tienasikin hyvin) ja yhden lukukauden mittaisen koulunkäyntiavustajan uran jälkeen oli rahaa ehtinyt mennä säästöön. Koulu-uran aikana sen sijaan olin aika paskapalkkaisissa hommissa kesäisin, joista käteen jäänyt osuus oli, noh, vaatimaton. Kolme kesää urheilukentän hoitajana (joista yksi taisikin olla ennen korkeakoulu-uraa, toim. huom.) ja kesä urheiluliikkeessä ennen työuraa HK:lla tuottivat palkkaa tililleni ~ tonnin kuukaudessa. Ja kun miettii kesän riennot + kämpän vuokran, niin melkein hyväntekeväisyyttä siinä teki. Tai piti yllä elämää, miten vain. Työt itsessään oli kuitenkin todella mukavia. Viimeisenä kesätyökesänä tunsinkin itseni miljonääriksi, kun HK:n tilinauhat sai käteen parin viikoin välein. Ja jopa tilille kertyi säästöjä.

MUTTA JOS ITSE ASIAAN, jos minulla sellaista ylipäätään on.

Olen onnistunut jotenkin omaksumaan itselleni varsin pihin ja ehkä vaatimattomankin elämäntyöni. Pienenä Aku Ankkoja lukiessä Roope Ankka oli ehkä jonkinasteinen esikuva. Äijä, jolla on ihan perkeleesti rahaa, eikä sekään riitä vielä. Tarinoissa oli keinoja jos millaisia, miten Roope on kerännyt rahaa. Erityisesti venyttämällä penniä äärimmilleen. Muistan edelleen pikkumuksuna ajatelleeni isän lukiessa ”akkaria” ääneen, että ”olisipa itsellänikin noin paljon rahaa, niin ei tarvitsisi töitä tehdä lainkaan”. Vaikka tuolloin alle kouluikäisenä tajusin työstä yhtä paljon kuin sika tuulimyllystä. Korkeintaan ehkä sen, että ”nyt on äiti pois kotoa, nyt on isä pois kotoa”. Mutta ehkä tämä on siivittänyt minua eteenpäin. Ja ehkä siksi en myöskään työskennellyt koulun ohella, mitä nyt viimeisenä vuotena hieman yritettiin tunkea jalkaa ovenväliin ja hakea mahdollisuuksia.

Tarkkaan en muista, miten minua on lapsena opetettu rahaa käyttämään. Luultavasti on kehoitettu käyttämään ”fiksusti”, kun niin on myös näemmä toimittu. Kuitenkin muistaisin isän ehkä enemmän painottanut säästämiseen, kun äiti taas lahja/perintörahat ostamalla jotain materiaa, jolla muistaa, mistä raha on tullut. En minä osannut silloin, ja oikeastaan vieläkään, sisäistää sitä ajatusmallia. Muistoja on juu tärkeä aina olla, mutta omasta mielestäni muistan esimerkiksi vielä elossa olevat mummuni ja pappani hyvin, ilman sijoittamalla rahan johonkin esineeseen. Ja jos aiheesta vähän astutaan sivupolulle, niin pappan kirjoittama kirja tulee olemaan aina se muisto. Teot ja ne annetut lahjat tuovat ja luovat ne muistot. Ehkä siksi minulla myös on perkeleen hyvä muisti, mitä tulee erinäisiin tapahtumiin illanistujaisissa ja tapahtumissa, mitkä muut kanssaeläjät ovat ehtineet jo unohtamaan. Pelkäänkin dementiaa ja muistini menettämistä yli kaiken.

Siinä missä ulospäin saatoin kouluaikana näyttää rikkaalta snobilta lätkäharrastuksineni ja rahahuolettomuudellani GooMien ja muiden opiskelijakinkereiden suhteen, olin loppupeleissä todella pihi. Kun muut hommasivat ne ylelliset taulu-tv:t ja ”pleikkari” kolmoset, itse kärvistelin Daweoon putki-tv:llä ja vanhalla ”pleikkari” kakkosella. Jäi itseasiassa pelaamiset tuona aikana, peleihin sijoitettavat rahat päätin käyttää muuhun. Mutta näillä minä pärjäsin ja näillä minä viihdyin ja olin tyytyväinen. Vaatteetkaan eivät ehkä ihan sitä viimeisintä huutoa olleet. Ja kun muut vaelsivat kebablaattoreissa ja Hessun burgereissa, itse tyydyin kotoa tuotuihin äidin herkkuruokiin. Välillä mieli olisi tehnytkin jotain muutakin ruokaa ja varaa olisi todella ollutkin. Innostuminen kierrättämiseen auttoi myös tässä. Ehkä säästö kierrätyksen suhteen ei ollut sadoissa markoissa mitattavissa, mutta varmasti kattoi osan menoista. Ja olihan se kivaa säästää vaikkapa vappukustannuksissa, kun väsäsi jotain perkeleen hienoa itse, kuin ostaa Tiimarista sama paska parilla kympillä. Jota tosiaan käytti sen kerran. Jos sitäkään.

Itse pidin suomalaisen kulttuurin ja ajattelutavan mukaan tärkeimpänä ryyppyehtoollisia. Erityisesti ”kovan luokan” iltoja GooMeineen ja Olutviesteineen, ja näitä varten mielestäni oli hyvä sijoittaa rahaa sukan varteen. Olihan minulla myös budjetit illanviettoja varten. Kun keskiviikkoisin ”Onnelasta” sai hanakaljan eurolla, riitti 20 euroa mainiosti humaltumiseen. Ja perkele, vielä kepsulassa käymiseen jos nälkä iski. Mutta usein puhaltelin ja pyörittelin silmiäni, jos tovi ennen Olutviestin tyylistä h-hetkeä alkoi koiranpentumaista vinkumista kuulumaan ”no emmää taidakaan, ei mulla ole rahaa”, vaikka tapahtuma on ollut tiedossa ja näköpiirissä jotain puoli vuotta ennen sitä h-hetkeä. Ehkä juuri kaksi päivää ennen tapahtumaa on ollut vitun tärkeätä ostaa se joku farkkukokoelma, mikä sitten meni kuukautta myöhemmin hukkaan, tai ei enää mahtunut päälle. Tai vetäistä kalsarikännit muutaman satasen edestä muistamatta illasta mitään, kun SE tapahtuma on ollut ylihuomiseksi tiedossa. Tai, tai, tai... ja niin. Jos se raha muutenkin oli tiukassa ja tiedossa oli joku isompi tapahtuma, niin miksi, MIKSI, pitää sortua moiseen naurettavuuteen. Ja tähän olen törmännyt aikuisiälläkin. Siis helvetti, ei se rahan arvon ymmärtäminen voi olla niin vaikeaa: jos ”tärkeä” rahan arvoinen A on toteutumassa, päätän sijoittaa saman rahan ja enemmän turhuuteen Ö. Maken järki? Näinkö vuokra-asiatkin hoidetaan? ”Juu, olisin muuten maksanut vuokran, mutta näin saatanan hienot 'Angry Birds' -tossut, maksoi vain 400 egee, että kyl kai sen vuokran maksan ens kuussa kun tili tulee”. Tai jotain. Helvetti kun vituttaa tuommoiset itkemiset, mitkä on itseaiheutettuja.

Koulun jälkeen kun astuin työelämään, hankein nämä ”mieltä ylentävät, muttei välttämättömät” materiat itselleni: tv vaihtui leveämmäksi ja litteämmäksi ja PS2 sai päivityksen muotoon PS3, vaikka molemmat vanhemmat kapistukset ovat yhä käytössäni. Ja vaatekaappinkin on saanut ehkä liiaksikin täydennystä ja orastavasti olen aloittanut dvd -leffojen keräämisen. Mutta onhan se omanlainen askeettisuus säilynyt, vaikka ei olisi tarpeen. Pulloja tulee edelleen kerättyä ja pyrin käyttämään vanhat ”ei-edustavat” vaatteet loppuun töissä ja kun ”kukaan ei ole näkemässä”. En muuten ymmärrä sitäkään, miksi edustavia vaatteita käytetään yksin kotona tai ulkona lenkkeillessä, kun ne on piiloutuneena lenkkipuvun alle. Mutta asiaan taas, en vieläkään ravaa kebabbiloissa, vaikka yksi sellainen olisi lähempänä asumustani kuin koskaan ennen. Työpaikan tehtaanmyymälästä kuitenkin saan sen ruoan halvemmalla. Enkä jaksa olla ryyppyiltojen perään. Kuitenkin kesästäni huomasi, että tykkään kiertää ”isoja” tapahtumia ja hakea niistä kokemuksia ja tavata uusia ihmisiä (ja alkoholitottumuksestani voi lukea aiemmasta blogikirjoituksestani). Tosin kebabbiloihin ja alkoholin käyttöön liittynee myös ajatus terveellisemmstä elämäntavasta ja omasta ulkomuodosta.

Ja kuten arvata saattaa, on mulla nyt sitten rahaa enemmän kuin paskalle taipuu. Vai onko? Ainakin haluan uskotella niin. Eihän sitä materiaa voi tietenkään loputtomasti ostaa ja kerätä. Mutta miksi sitten säästäisin ja kerään rahaa? Haluanko tosiaan sen kuutioeekkerin rahaa itselleni? Lähdenkö vielä koulun penkille opiskelemaan, ehkä sen opettajan tittelin vihdoinkin? Ehkä, enkä itsekään vielä tiedä vastausta.

Kirppiksillä muuten voisi toki edelleen käydä, niiden kiertäminen on ehtinyt jäämään hävettävän vähäiseksi viimeisen parin vuoden aikana. Helposti niistä löytyisi vaikkapa jotkut kivat farkut, festarikuteita tai jopa pelejä ja dvd-levyjä kerättäväksi + mitä tahansa muuta veikeää. Helvetti, voihan sieltä löytää elämänkumppaninsakin. Ei tosin taida olla ostettavissa, mutta....

nooh, säälittävän ja yksinäisen on eläteltävä toiveita.




Aasinsilta se tämäkin.