"Viihde on yleisnimi kevyelle ajanvietteelle, sellaisille tapahtumille, esityksille tai toiminnoille, joiden tarkoitus on tuottaa huvia tai mielihyvää yksittäiselle ihmiselle tai suuremmalle yleisölle. Yleisö voi osallistua viihteeseen passiivisesti (esimerkiksi television katsominen) tai aktiivisesti (esimerkiksi videopelin pelaaminen)."
(Wikipedia 2011, http://fi.wikipedia.org/wiki/Viihde)
Elokuvat on harrastukseni urheilun lisäksi. Elokuvat on minulle tapa seurata oma, pieni tarinansa. Elokuvissa pidän niiden nopeasta tavasta kertoa tarinansa, toisin kuin tv-sarjoissa. Kun missaa yhden jakson tv-sarjasta, on tarina pilalla. Elokuvassa tätä ongelmaa ei ole, ellei sitten päätä pitää vessataukoa, kauppareissua tai työpäivää kesken elokuvan. Mikä taas sinänsä olisi hyvinkin typerä asia.
Elokuvissa nautin niiden tuomasta tunteiden kirjosta. Yllättyneisyys, pelko, ilo, vitutus ja innostus on muutama vaihtoehto tunteille, jotka voi kokea elokuvan aikana. Toisaalta esimerkiksi vitutus elokuvan aikana voi olla vääränlainenkin: ei-toivotunlainen loppu aiheuttaa erilaisen vitutuksen kuin yksinkertaisesti täysin paska elokuva (kuten "Nörttien Kosto III" tai "The Adventures of Sharkboy and Lavagirl").
Erityisen paljon pidän elokuvista, joihin ei ole minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Kun elokuvan sitten katsoo, iskee se tavattoman lujaa, vaikka ei itsessään olisikaan mestariteos. "Training Day" ja "Mean Girls" osasivat aikanaan yllättää positiivisella tavalla, joita voi hyvin mielein uudelleenkin katsoa. "Vihreä Maili" taas on yksi suosikkileffoistani.
Sitten taas joskus tulee elokuvia, joita katsoessa tunnen samanlaista lapsenomaista innostuneisuutta kuin katsellessani showpainia tai suomalaisten onnistumista olympialaisissa. Eikä sitä fiilistä osannut odottaa, eikä kukaan sitä voi pois ottaa.
"Hobo With A Shotgun" on tällainen elokuva.
Pelkästään elokuvan nimikin on jo NIIIIIN eeppinen, että sitä ei voi yksinkertaisesti jättää kukaan väliin. Ei saatana ketään.
"Hobo With A Shotgun" alkaa, kun elokuvan pummi, "hobo" (Rutger Hauer, mm. elokuvissa "Blade Runner" ja "Sin City"), saapuu kaupunkiin. Haaveena on uudessa kaupungissa tienata "pummaamalla" riittävä summa rahaa ruohonleikkuriin, jolla aloittaa oma bisnes ja askel kohti parempaa elämää. Kaupunki on kuitenkin pahasti korruptoitunut ja The Draken (Brian Downey) jengin hallitsema. Kaupunkilaisten ihmishenget ovat yhdentekeviä The Drakelle ja mikäli heidän pillin mukaan ei tanssita, saa tervehtiä kuolemaa. Toisinaan ei tarvitse edes tehdä mitään päästäkseen hengestään. Elokuvan nimen perusteella voikin arvata, että "hobo" sijoittaa rahansa ruohonleikkurin sijasta haulikkoon ja tuo järjestystä kaupunkiin.
Pummi/irtolainen/kerjäläinen (you name it) on henkilö, joka useimmiten tuo vastenmielisiä ajatuksia. Hyljitty henkilö, koditon ja työtön, joka on epäonnistunut elämässään. Stereotyyppisesti pummit notkuvat ostoskeskusten ja liikkeiden nurkilla kerjäämässä rahaa, rahoittaakseen päänuppinsa päihtämisen. Elokuvassa kuitenkin luodaan "hobosta" sympaattinen mielikuva, juuri siksi, että hänen haaveena on askel parempaan elämään. Sankari onkin sellainen, jonka voisi kuvitella mielipuolisena hulluna, eikä järjestystä tuovana sheriffinä. Ihmiselämän arvomaailmassa kaikista pohjimmaisena oleva henkilö kasvaa siis katsojan silmissä sankariksi.
"Hobo With A Shotgun" perustuu ns. "valetraileriin", jota esitettiin paikoitellen Pohjois-Amerikassa "Grindhouse" -elokuvan yhteydessä. Toinen "valetraileri" on ollut "Machete", josta niin ikään on tehty myös elokuva. Kuten "Grindhousessa", myös "Hobo With A Shotgun" -leffassakin on haettu kuta kuinkin 70-luvun roskatoimintaleffojen henkeä, mikä käy hyvin ilmi jo heti elokuvan alkuteksteissä. Kun esimerkiksi "Death Proofissa" Quentin Tarantino yritti hakea 70-luvun halpojen, likaisten leffateattereiden tunnelmaa pätkivällä elokuvalla ja omalla taiteellisuudellaan, "Hobo With A Shotgun" ei sorru tähän.
No, ehkä sortuukin. Onhan tässä väri- ja äänimaailma "Death Proofin" kaltaista. "Hobo With A Shotgun" on "aavistuksen" yliampuva toiminnallaan, splatterillaan ja yltiöpäisellä väkivallallaan. Mutta se toimii. Perkele vie toimii. Ja lujaa, eikä yritä leikkiä Tarantinon tyyliin tekotaiteellista paskaa.
Elokuva iskee niin lujaa, että sitä katsoessa tekee mieli hakata huonekalunsa paskaksi seinää vasten. Innostuneisuus, järjetön teurastaminen ja pummin kannustaminen elokuvassa eteenpäin on jotenkin niin absurdia, ettei sitä voi purkaa kuin rikkomalla paikkoja. Pelkästä innostuneisuudesta. Siksi "Hobo With A Shotgun" onkin elokuva, jonka kaikkien, KAIKKIEN, tulee katsoa. Vähintään kaksi kertaa, onhan kyseessä selkeästi vuoden 2011 paras elokuva. Jos joku ei tätä elokuvaa katso, niin olen valmis henkilökohtaisesti antamaan näille Juudaksille selkään. On myös silkka vääryys, että IMDb:ssä katsojat ovat arvostaneet elokuvaa vain arvosanalla 6.7, kun taas joku "Kuudes Aisti" omaa arvosanan 8.2. Löytyy "edestä" vielä David Lynchin "Inland Empire" arvosanalla 7.0, minkälaista tekotaiteellista roskaa ei yksinkertaisesti voi arvostaa kuin wannabe-kriitikot, jotka luulevat olevansa muiden ihmisten yläpuolella veikkaamalla tällaiset leffat "kympin" elokuviksi.
Olit sitten surullinen, iloinen, krapulassa tai anopin luona kylässä, "Hobo With A Shotgunin" voi katsoa missä vaan, milloin vain. Pilke vain silmäkulmaan.
Ja aivot narikkaan. Kirjaimellisesti.
Suosittelen, 5/5.
"I hate to tell you this, but if you grow up here, you're more likely to wind up selling your bodies on the streets, or shooting dope from dirty needles in a bus stop. And if you're successful, you'll make money selling junk to crackheads." -Hobo
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
maanantai 25. huhtikuuta 2011
lätkän mm-kisat - koff -kansan kansanjuhlat
On asioita, joita vihaan ylikaiken: suolakurkut, Matti & Teppo sekä jääkiekon jokakeväiset MM-kisat. Sinänsä huvittavaa, sillä olen lajin harrastaja ja aktiivinen seuraaja.
Joka kevät kuitenkin vitutus kasvaa juuri näihin aikoihin. 11 kuukauta kiven alla amistuunatuissa autoissaan päristelleet Karjala-lippikset kokoontuvat televisioiden ääreen seuraamaan ainoaa lajia, jossa Suomi menestyy, keihäänheiton lisäksi. Ensimmäinen viikko on yhtä juhlaa, Suomi voittaa Ugandan 9-3 ja heti perään Zimbabwen jatkoajalla 5-4. "Perkele, tänä vuonna se mestaruus tulee, sen verran varmalla tyylillä Suomi on voittanut". Torijuhlia jo valmistellaan.
Puolivälierissä sitten tuleekin se ensimmäinen todellinen vastustaja vastaan; Suomi häviää. Alkaa syksyyn saakka kestävä poru ja huuto ja itku. "Vittu se Jalonen kokosi taas paskan joukkueen".
Jokainen lippispäinen pälli oluttuoppi kädessä olisi varmasti osannut valita paremman joukkueen. Jos ei parempaa joukkuetta, niin olisi varmasti valmentanut paremmin. Olisi ihan varmasti valinnut siihen ratkaisevaan peliin sen oikean, voittavan maalivahdin. Ja Sami Heleniuksen siivoamaan maalinedustaa.
Suoraan sanoen vituttaa jokakeväiset lätkätietäjät, jotka kännipäissään kertovat miten sen joukkueen olisi pitänyt pelata eikä niin, kuin tv:ssä äsken näkyi. Kuitenkin nämä pässit ovat niitä, jotka sanovat fanittavansa esimerkiksi Lukkoa, mutta tietävät Lukon joukkueesta vain yhden pelaajan. Ja sekin on Erik Hämäläinen. Seuraavat siis jääkiekkoa yhtä antaumuksella kuin itse katson maalin kuivumista seinällä. (Esimerkissäni Lukon tilalla voi olla mikä tahansa joukkue.) No, kun on annettu syy ryypätä niin silloinhan voi esittää olevansa yhtä ylivertainen kuin Kai Suikkanen. Vaikka laji ei kiinnostaisi.
Näinhän se menee, on mennyt jo useamman vuoden. Suomalaiselle junttikansalle kelpaa vain mestaruus.
Kyllä itsekin mukulana aina odotin kevään kisoja innolla. Vuosisadan vaihtuessa nykyiseen olomuotoonsa oma innostus jääkiekon MM-kisoihin laantui. Naganon olympiakisoihin pääsi ensi kertaa mukaan myös NHL-pelaajat, mikä johti MM-kisojen inflaatioon. Kun omaa maataan pääsee arvostetuimmassa arvokisassa edustamaan, ei millään jokavuotisella maailmanmestaruuskisoilla enää väliä olekaan. Monet NHL-pelaajat jättävätkin kisat väliin vedoten "loukkaantumisiin" tai "sopimusneuvotteluihin". Ei ole 90-luvun alun tasoisia Kanadoja ja Jenkkejä vastassa. Ei itselläkään ole enää kisoja seuratessa sitä tunnetta mukana, kun mukana on vain lomailijoita tai Jääkiekkoliiton kalakavereita.
Suomi on kolmessa viimeisimmässä isossa arvokisassa (olympialaiset 2006 & 2010, World Cup 2004) menestynyt hyvin. Näissä kisoissa Suomella on ollut tiivis ydinryhmä mukana (mm. Selänne, Koivut, Ruudut, jne jne jne), mutta sukupolven vaihtuessa alkaa Suomen menestys näissä kisoissa olemaan aika kusinen. Pitäisikö silloin myös panostaa MM-kisoihin?
Vaikka kisat onkin _maailmanmestaruudesta_, näkisin niiden asemman enemmän kasvattajakisoina oikeita mittelöitä varten. Tätä ajatellen Jalonen valitsi (jälleen) paskat pelaajat kisoihin. Joukkueesen olisi tullut valita nuoria pelaajia, joissa uskotaan olevan potentiaalia nousta 2014 olympialaisten pelaavaan joukkueeseen. Mitä helvettiä siellä sitten tekee sankareita kuten Välivaara ja Peltonen? Monista muistakin valinnoista voisi nostaa porun ja metelin. Nooh... Jos vakavissaan puhutaan, niin Jalosen projektin on tällä hetkellä hakea menestyvää joukkuetta ensi vuoden kotikisoja ajatellen. Silti, onhan nuo valinnat jotenkin surkuhupaisia.
Jos tosissaan mestaruutta lähdetään hakemaan, eikös pitäisi ottaa edellisestä voittajatiimistä mallia? Jutilan tilalle lihava puolustaja (Tero Määttä) ja ykkösmaalivahtina NHL:ssä jumittanut maalivahti (Hurme). Eihän se sen vaikeampaa ole?
No, meinaanko itse katsoa kisoja? Totta helvetissä, mutta melko varmasti eri kantilta kuin moni muu. Seuraaminen keskittyy kisojen kaikkiin pelaaviin maalivahteihin, Jalosen loistovalintoihin (Välivaara) ja nouseviin tähtiin. Eniten kiinnostaa kuitenkin Suomen pelaavan maalivahdin kohtalo. Vehasta asetellaan aloittavan maalivahdin tontille, mutta herran pelaaminen on maajoukkueessa aina ollut arpapeliä. Ja sitä se oli myös viimeisimmässä höpöhöpö-höntsässä Venäjää vastaan. Lähtisinkin rohkeasti asettelemaan Ruotsia vastaan loistavasti pelannutta Lassilaa aloittavaksi maalivahdiksi. Kisojen alussa kuitenkin pelataan näitä turhia, Karjalalippis-kansan unelmapelejä, joiden lopputuloksella ei kuitenkaan loppujenlopuksi ole mitään virkaa. Ihan sama se sitten on, voittaako Suomi jonkun kääpiömaan 9-1 vai 9-5.
No mutta ihan kivaa se on, että suomalaisilla on ryyppyjuhla vapun, juhannuksen, itsenäisyyspäivän ja keskiviikkojen lisäksi.
Joka kevät kuitenkin vitutus kasvaa juuri näihin aikoihin. 11 kuukauta kiven alla amistuunatuissa autoissaan päristelleet Karjala-lippikset kokoontuvat televisioiden ääreen seuraamaan ainoaa lajia, jossa Suomi menestyy, keihäänheiton lisäksi. Ensimmäinen viikko on yhtä juhlaa, Suomi voittaa Ugandan 9-3 ja heti perään Zimbabwen jatkoajalla 5-4. "Perkele, tänä vuonna se mestaruus tulee, sen verran varmalla tyylillä Suomi on voittanut". Torijuhlia jo valmistellaan.
Puolivälierissä sitten tuleekin se ensimmäinen todellinen vastustaja vastaan; Suomi häviää. Alkaa syksyyn saakka kestävä poru ja huuto ja itku. "Vittu se Jalonen kokosi taas paskan joukkueen".
Jokainen lippispäinen pälli oluttuoppi kädessä olisi varmasti osannut valita paremman joukkueen. Jos ei parempaa joukkuetta, niin olisi varmasti valmentanut paremmin. Olisi ihan varmasti valinnut siihen ratkaisevaan peliin sen oikean, voittavan maalivahdin. Ja Sami Heleniuksen siivoamaan maalinedustaa.
Suoraan sanoen vituttaa jokakeväiset lätkätietäjät, jotka kännipäissään kertovat miten sen joukkueen olisi pitänyt pelata eikä niin, kuin tv:ssä äsken näkyi. Kuitenkin nämä pässit ovat niitä, jotka sanovat fanittavansa esimerkiksi Lukkoa, mutta tietävät Lukon joukkueesta vain yhden pelaajan. Ja sekin on Erik Hämäläinen. Seuraavat siis jääkiekkoa yhtä antaumuksella kuin itse katson maalin kuivumista seinällä. (Esimerkissäni Lukon tilalla voi olla mikä tahansa joukkue.) No, kun on annettu syy ryypätä niin silloinhan voi esittää olevansa yhtä ylivertainen kuin Kai Suikkanen. Vaikka laji ei kiinnostaisi.
Näinhän se menee, on mennyt jo useamman vuoden. Suomalaiselle junttikansalle kelpaa vain mestaruus.
Kyllä itsekin mukulana aina odotin kevään kisoja innolla. Vuosisadan vaihtuessa nykyiseen olomuotoonsa oma innostus jääkiekon MM-kisoihin laantui. Naganon olympiakisoihin pääsi ensi kertaa mukaan myös NHL-pelaajat, mikä johti MM-kisojen inflaatioon. Kun omaa maataan pääsee arvostetuimmassa arvokisassa edustamaan, ei millään jokavuotisella maailmanmestaruuskisoilla enää väliä olekaan. Monet NHL-pelaajat jättävätkin kisat väliin vedoten "loukkaantumisiin" tai "sopimusneuvotteluihin". Ei ole 90-luvun alun tasoisia Kanadoja ja Jenkkejä vastassa. Ei itselläkään ole enää kisoja seuratessa sitä tunnetta mukana, kun mukana on vain lomailijoita tai Jääkiekkoliiton kalakavereita.
Suomi on kolmessa viimeisimmässä isossa arvokisassa (olympialaiset 2006 & 2010, World Cup 2004) menestynyt hyvin. Näissä kisoissa Suomella on ollut tiivis ydinryhmä mukana (mm. Selänne, Koivut, Ruudut, jne jne jne), mutta sukupolven vaihtuessa alkaa Suomen menestys näissä kisoissa olemaan aika kusinen. Pitäisikö silloin myös panostaa MM-kisoihin?
Vaikka kisat onkin _maailmanmestaruudesta_, näkisin niiden asemman enemmän kasvattajakisoina oikeita mittelöitä varten. Tätä ajatellen Jalonen valitsi (jälleen) paskat pelaajat kisoihin. Joukkueesen olisi tullut valita nuoria pelaajia, joissa uskotaan olevan potentiaalia nousta 2014 olympialaisten pelaavaan joukkueeseen. Mitä helvettiä siellä sitten tekee sankareita kuten Välivaara ja Peltonen? Monista muistakin valinnoista voisi nostaa porun ja metelin. Nooh... Jos vakavissaan puhutaan, niin Jalosen projektin on tällä hetkellä hakea menestyvää joukkuetta ensi vuoden kotikisoja ajatellen. Silti, onhan nuo valinnat jotenkin surkuhupaisia.
Jos tosissaan mestaruutta lähdetään hakemaan, eikös pitäisi ottaa edellisestä voittajatiimistä mallia? Jutilan tilalle lihava puolustaja (Tero Määttä) ja ykkösmaalivahtina NHL:ssä jumittanut maalivahti (Hurme). Eihän se sen vaikeampaa ole?
No, meinaanko itse katsoa kisoja? Totta helvetissä, mutta melko varmasti eri kantilta kuin moni muu. Seuraaminen keskittyy kisojen kaikkiin pelaaviin maalivahteihin, Jalosen loistovalintoihin (Välivaara) ja nouseviin tähtiin. Eniten kiinnostaa kuitenkin Suomen pelaavan maalivahdin kohtalo. Vehasta asetellaan aloittavan maalivahdin tontille, mutta herran pelaaminen on maajoukkueessa aina ollut arpapeliä. Ja sitä se oli myös viimeisimmässä höpöhöpö-höntsässä Venäjää vastaan. Lähtisinkin rohkeasti asettelemaan Ruotsia vastaan loistavasti pelannutta Lassilaa aloittavaksi maalivahdiksi. Kisojen alussa kuitenkin pelataan näitä turhia, Karjalalippis-kansan unelmapelejä, joiden lopputuloksella ei kuitenkaan loppujenlopuksi ole mitään virkaa. Ihan sama se sitten on, voittaako Suomi jonkun kääpiömaan 9-1 vai 9-5.
No mutta ihan kivaa se on, että suomalaisilla on ryyppyjuhla vapun, juhannuksen, itsenäisyyspäivän ja keskiviikkojen lisäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)