muistak sää.

No hupsista saatana, mulla on näemmä joku blogikin.

Aina sitä voi selitellä, mitä on jäänyt tekemättä ja miksi. Ehkäpä siis selitänkin.

Yksityiselämässä on tapahtunut monenlaista. On ollut ylämäkeä ja alamäkeä. Jotkut asiat ottaa sen verran raskaasti, ettei jaksa kirjoittaa mitään. Sitten tulee niitä ylämäkiä (vai alamäkiä, alamäkeen on kiva hurutella fillarilla), ettei hyvästä fiiliksestä huolimatta halua kirjoittaa mitään. Tai jaksa. Tai kiinnosta. Niiden lisäksi on harrastukset, johon kylkiäisenä liitetty mukaan Armin van Buurenit, risteilyt ja muut kissanristiäiset. Kirjaimellisesti en ole kenenkään kissan ristiäisissä ollut, se nyt vain on kuulemma sanonta. Yhtä kaikki, taisin GooMin jälkitiimoilta olla jokainen viikonloppu sidottuna johonkin aktiviteettiin. Ja kun tuli pääsiäinen, halusin pari päivää olla tekemättä yhtikäs mitään. Ei töitä, ei harrastuksia, ei ”pakollisia” velvotteita alkoholinnauttimistuokiohin. Halusin niin paljon olla itsekseni tekemättä mitään, että hylkäsin jopa kutsun Tupsulan ulkoilmakonserttiin.

Mutta se siitä. Hengissä edelleen ollaan, joidenkin pettymykseksi.

Mistä sitten ajattelin liipalaapada? Tuossa on nyt ollut melkeinpä pari vuotta yksi aihe kirjoitettavana, joten ajattelin toteuttaa sen nyt.

Suomalaisen sarjakuvapiirtämisen nero (periaatteessa jopa Fingerporin edelläkävijä) Tuukka Virtaperko sen omassa blogissaan eräällä tavalla jo havainnollisti.

Miten ihmiset käsittävät numerot eri tavalla. Harmikseni en kyseistä tekstiä löytänyt, enkä jaksa elämästäni tuhlata liikaa minuutteja sen etsimiseenkään. Yritän kuitenkin parhaani mukaan havainnollistaa sen: jotkut ihmiset ajattelevat numerot kasvavana numerosarjana (1,2,3,4 jne jne), jotkut taas laatikoittain (10 on yksi käsitteensä numeroineen ”laatikkona”, 100 on yksi käsitteensä ”laatikkona”). Jos nyt muistan tämän kaiken ihan pisin vittua, niin korjatkaa toki.

Aloin tuota pohdiskelemaan ja soveltamaan yhteen toiseen ”ominaisuuteeni”. Useammin kuin kerran olen saanut kuulla, miten helvetissä voin muistaa ”sen ja sen tapahtuman ja että milloin se on tapahtunut”. Narsistisena haluan nyt jakaa tämän ilosanoman teille.

Sen sijaan, että muistaisin vuoden käsittävän yhtenä vuotena (tammi, helmi, maalis... → joulukuu), käsitän vuoden samalla tapaa kuin kouluvuoden. Tai lätkäkauden. Ts. ”minun” vuoteni alkaa elo-syyskuun aikana ja päättyy seuraavan vuoden kesään. Suunnilleen silloin, kun kesälomani on päättynyt.

"Normaalin" ihmisen ajatus vuodesta. Huomatkaa Paint-skillssini.

Noh, miten sitten vuosilukujen muistamisen kanssa?

Kouluajat on ”helppo” muistaa, jokainen luokka kerrallaan. Vaikkakin nykyään ensimmäisestä kansakoululuokasta ei ehkä niin hirveästi ole muistikuvia. Kuitenkin.

Minun ajatusmaailmani yhdestä vuodesta.

Ensimmäinen koululuokkani oli ”kaudella” 1992-1993, toinen 1993-1994 ja niin edelleen. Näihin on sitten liitetty muut muistitapahtumat: kolmannella luokalla 1994-1995 uskaltauduin ensimmäisen kerran koulun discoihin, Ässät voitti pronssia ja Suomi maailmanmestaruuden. Viidennellä luokalla 1996-1997 Kari Takko pelasi maajoukkueessa ”World Cup” -turnauksessa (paremmin kuin Jarmo Myllys huom huom), lukion ensimmäisellä 2001-2002 WTC -tornit romahtivat ja Samppa Lajunen sai kolme olympiakultaa Salt Lake Cityn olympialaisissa.

Tällä ultimaattisella kikalla mun pitäisi olla opiskelemassa lääkäriksi, tai peräti olla jo lääkäri? No, ei ihan.

Ongelmanani on aina ollut se, että kaikenlainen ”turha” ja minua kierolla tavalla kiinnostavat asiat jää muistiin, ihan kertaalleen ja puolivahingossakin kuultuna. Pakotettuna taas ei jää mieleen paskaakaan. Ehkä siksi yritykseni päästä OKL:ään opiskelemaan jäi haaveeksi, en vain keksinyt syytä ja kiinnostavuutta, miksi sanan ”didaktiikka” historia, syntyperä ja vastaava aaseilu liittyy opettamiseen hevonvitunkaan vertaa.

Mutta esimerkiksi jääkiekko, tai urheilu ylipäätään. Kyllä ne jää mieleen. Ja esimerkiksi jotkut ryyppyreissut teinivuosilta ja aikuisiältä, vaikka joistakin laivareissuista ei 100% muistikuvaa ole. Ei ehkä edes 50% luokkaa.

Koulu-uran päättymisen jälkeen on tietyllä tapaa ollut haasteensa saada muistitapahtumat sijoittumaan oikeisiin ajanjaksoihinsa. Ehkä siinäkin oma kiekkoharrastus helpottaa asioita: 2011-2012 pelasin viimeisen kauteni KK-V:ssä ja olin HK:n myyntitoimistossa töissä, se on yksi ”kausi”. Tai sitten peilaaminen Ässien kausimenestykseen: 2012-2013 Ässät voitti mestaruuden, samaisella jaksolla kävin mm. Alpeilla.

Mikä tämän tekstin pointti loppupeleissä oli? No en helvetti itsekään oikeastaan tiedä. Kaiketi halusin vain lesoilla tavastani muistaa asioita ”oikeilta” vuosiltaan, empimättä. Ei se silti tee minusta mitään muistineroa. Edelleen unohdan välillä ottaa eväät mukaan töihin.

Tai tuoda valkoviinipullon uuden vuoden ”juhlimiseen” mukaan.

joulun kalenteri vol.2: 24. luukku.

Taas on touhu tullut päätepisteeseen. Onneksi olin tehnyt tämän lähes kokonaan aiemmin valmiiksi, sen verran touhukas joulukuu on ollut. Mutta, itse asiaan!

Ihmeellinen On Elämä (It's A Wonderful Life), 1946

No, tuleehan tämä joka vuosi televisiostamme. On tullut jo vuodesta 1992. Jenkkien jouluperinteen mukaisesti se on virallisesti kotiutunut myös meidän jouluumme. Mutta vaikka tämä on jo yli 20 vuotta putkeen jouluisin tullut tv:stä, en usko monienkaan sitä tavoittaneen. Vieläkään. Jotain ”Lumiukkoa” kyllä jaksetaan katsoa.

”Ihmeellinen On Elämä” on tarina jouluihmeestä. Sitä on pidetty hyvämielisenä elokuvana, mutta se käsittää myös synkät hetkensä. Elämän vastoinkäymisestä kohti iloon ja onnellisuuteen.

James Stewart (joka muuten on kalenterissani tähdittänyt kolmessa eri elokuvassa) on George Bailey, joka isänsä kuoltuaan jää kotikaupunkiinsa hoitamaan perheyritystä. Ilman Georgea yritys lakkautettaisiin ja onpa jopa niin, että yritystä yritetään ajaa tasaisesti nurin. Lopulta ollaankin tilanteessa, jossa George ei toivoisi koskaan olevansa elossakaan ja hautoo itsemurhaa. Satumaisena onnena paikalle saapuu suojelusenkeli estämään tilanteen. Ja haluaa lopulta näyttää, millainen kotikaupunki olisi ilman Georgea.

Kuten monia muitakin suosimiani klassikkoja, on myös tätä parodioitu usein. Todella usein, ja uskallankin väittää tämän olevan eniten parodioitu elokuva ikinä. Tässäkin ”Simpsonit” oli tehnyt hyvän pohjustuksen ja ensi kerran katsoessani ”Ihmeellinen On Elämää” tunnistinkin lukuisia kohtauksia vain tämän piirrossarjan kautta. Se tunnetuin kohtaus on kuuluisa huudahdus ”Merry Christmas movie house!”

Jouluelokuvia on vuosien saatossa tehty useita ja useita, mutta mikään niistä ei ole koskaan yltänyt tämän tasolle. Eikä tule koskaan yltämäänkään. Se on tarinana fiktiivisen todellinen, joka saa katsojan antamaan uskoa ihmeisiin. Fiktiivisen todellinen... Tarkoitan tällä sitä, että ”todelliseen” tarinaan on tuotu satua mukaan, mm. suojelusenkelin kautta, joka tavoittelee itselleen siipiä.

Ilmestyessään ”Ihmeellinen On Elämä” ei saavuttanut katsojien suurta suosiota, huolimatta viidestä (5) Oscar -ehdokkuudesta (mm. paras elokuva). Itseasiassa elokuva jäi ilmestymisvuonnaan tappiolle ja tietyllä tapaa jäikin unohdetuksi. 1970 -luvun alussa tekijänoikeudet raukesivat ja elokuvasta tuli yleistä riistaa. Tästä seurasi se, että elokuvaa ryhdyttiin esittämään USAn televisiossa joulun aikaan. Aikojen saatossa sen huomattiin olevan jouluperinne, aikojen saatossa sen huomattiin olevan loppupeleissä myös loistava elokuva.

”Ihmeellinen On Elämä” koki lopulta oman jouluihmeensä, noin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Huomenna, klo 14 alkaen ”Ihmeellinen On Elämä” on katsottavissa Yle Teemalta. Ja todellakin suosittelen sitä, aivan kaikille uskontokunnasta riippumatta. Ei se aivan turhasta päätynyt kalenterini aattoluukuksi. Ja ihmeisiin pitää aina uskoa.

Hyvää Joulua ihmiset ja sellaisiksi luokiteltavat.

IMDb arvostaa: 8,7

Kalmari arvostaa: 10

Tämän vuoden kalenterin lopullinen järjestys:

1. Eliittijoukot (Tropa De Elite), 2007
2. Ronal Barbaren, 2011
3. Hyvitys (Red), 2008
4. Hopeaa Rajan Takaa, 1963
5. Joki, 2001
6. Tuntematon Sotilas, 1985
7. Source Code, 2011
8. Punainen Nauha, 2012
9. Never Back Down, 2008
10. Sotilaspoika (Johnny Got His Gun), 1971
11. Rautakotka (Iron Eagle), 1986
12. Köysi (The Rope), 1948
13. R, 2010
14. Suuri Pakoretki (The Great Escape), 1963
15. Vettä Elefanteille (Water For Elephants), 2011
16. Defendor, 2009
17. Silmitön Raivo (Blind Fury), 1989
18. Mr. Smith Lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes To Washington), 1939
19. Klovni – Kyllä Nolottaa (Klovn), 2010
20. A Serbian Film (Srpski Film), 2010
21. Graffiti Meissä, 2006 / Mitä Meistä Tuli, 2009
22. Hobo With A Shotgun, 2011
23. Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988
24. Ihmeellinen On Elämä (It's A Wonderful Life), 1946

Ja tässä vielä muut harkinnassa olleet elokuvat:

• Starship Troopers
• Anvil: Story Of Anvil
• Valamiesten Ratkaisu
• Terminaali
• Suuri Hiljaisuus
• DeUsynlige
• Mean Creek
• Erämaan Armoille
• (500) Days Of Summer
• Boogie Nights
• 50/50
• Aina Eka Kerta
• Haute Tension
• MacGruber
• Kahden Miehen Helvetti
• Ammutaanhan Hevosiakin
• Silta Salaiseen Maahan
• Orpokoti
• Ystävät Hämärän Jälkeen
• Kolme Viisasta Miestä

joulun kalenteri vol.2: 23. luukku.

Tulikärpästen Hauta (Hotaru No Haka), 1988

Eniten ihmetyttää se fakta, että Elonetin mukaan tätä ei ole koskaan esitetty Suomen tv:ssä. Miksi, oi miksi...

”Tulikärpästen Hauta” on japanilainen, toiseen maailmansotaan sijoittuva anime-elokuva. Sinänsä jo termi ”anime” voisi pelästyttää katsomasta tätä. Turhaa sellaista on pelätä ja mm. arvostettu edesmennyt elokuvakriitikko Roger Ebert pitää tätä yhtenä parhaimmista sodanvastaisista elokuvista.

Itse elokuvassa seurataan sisarusten, teini-ikäisen pojan Seitan ja tämän pikkusiskon Satsukon, elämää ja selviytymistä sodan loppuhetkillä. Heidän äitinsä menehtyy Yhdysvaltojen pommituksen yhteydessä ja päätyvät tätinsä luo asustelemaan. Liekö sodan aiheuttama ankea ilmapiiri, mutta ajatusmaailma tädin ja nuorison välillä ei toimi ja Seitan lähtee lätkimään tädin hoivista siskonsa kanssa. Ylpeys ei anna periksi, taikka sitten nykynuorisolle tyypillinen angstaaminen astuu kuvioihin ja pilaa koko homman. Miten päin vain.

Juoni ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta heti alussa, ensi sekunneista lähtien tuodaan ilmi hyvin oleellinen ja surullinen asia: nälkään nääntyvä Seita on viimeisillä voimillaan rautatieasemalla kerjäämässä itselleen ruokaa, kunnes väistämätön lopulta tapahtuu. Elokuva onkin siis loppupeleissä takauma, mikä johdattelee leffan alussa olevaan tilanteeseen.

Surullista, ja surullinen on elokuvakin. Ja vaikka kyseessä on sotaelokuva, se ei varsinaisesti kerro sodasta. Vaikka tarina on ns. Japanin näkökulmasta, ei USA:ta esitetä pahana mörkönä, joka aiheutti kärsimykset. Tosin, kyllähän se ne aiheutti. Kuitenkin.

”Tulikärpästen Hauta” esitettiin aikanaan elokuvateattereissa peräkkäin samaan aikaan julkaistun ”Naapurini Totoron” kanssa. Wikipedian mukaan tätä on selitetty kahdella eri syyllä: ”Naapurini Totoron” pelättiin epäonnistuvan, mutta olisi saanut katsojia ”Tulikärpästen Haudan” kautta, taikka sitten ”Tulikärpästen Hauta” olisi masentanut katsojia liikaa, että vaati ”Naapurini Totoron” kaltaisen pirteän tarinan kylkeen. Ehkä onkin hassua, että molemmat elokuvat löytyvät IMDb:n Top-250 -listalta.

Siinä missä ”Naapurini Totoroa” on esitetty Suomen tv:ssä viimeisen ~ neljän (4) vuoden aikana viisi (5) kertaa, on ”Tulikärpästen Hauta” tosiaan jäänyt nollille. ”Naapurini Totoro” on kyllä hyvänmielen elokuva ja siksi helppo katsottava, mutta joskus tekee ihan hyvää myös itkeä.

Ja siksi ”Tulikärpästen Hauta” saisi tulla mahdollisimman pian myös meidän tv-kanavilta.

IMDb arvostaa: 8,4

Kalmari arvostaa: 10

joulun kalenteri vol.2: 22. luukku.

Hobo With A Shotgun, 2011

Kukas se Hollannin kovin sälli olikaan? Aivan, Rutger Hauer.

Koomista tai ei, niin ”Hobo With A Shotgun” kuin myös ”Machete” olivat alunperin ”feikkitrailereita” leffakokonaisuudessa ”Grindhouse”, josta nämä kaksi traileria päätettiin tehdä kokopitkiksi elokuviksi. ”Grindhouse” taas käsitti Quentin Tarantinon ja Robert Rodriquezin elokuvat ”Death Proof” ja ”Planet Terror”, jonka ideana taas oli olla 70-luvun c-luokan toiminta/splatter -leffojen tyylinen kokonaisuus, joita aikanaan leffateattereissa esitettiin. Ns. paskaelokuva ei yksinään olisi myynyt teatterissa tarpeeksi, niin perään esitettiin toinen paskaelokuva. Kaksi leffaa siis yhden hinnalla, joukossa toki trailereita muista paskaelokuvista. Ettäs tiedätte.

Jo leffajulistekin on huikean näköinen.

”Machete” ei suinkaan ole paskaelokuva, päinvastoin aivan huikea elokuva. Mutta sitä en tässä käsittele, koska toinen traileriksi tarkoitettu, mutta lopulta elokuvaksi jalostettu ”Hobo With A Shotgun” on jäänyt hävettävän minimaaliseen huomioon.

Rutger Hauer on, yllätys yllätys, kulkuri/pummi/luopio. Elämäntyylilleen uskollisena hän on matkustanut junalla jäniksenä uuteen kaupunkiin, uuden mahdollisuuden toivossa. Kulkuri haaveileekin omasta ”bisneksestä”: hankkimalla ruohonleikkurin hän voisi tienata sievän summan tölkkien ja pullojen keräämisen sijaan. Ongelmana vain on täysin rappioitunut ja korruptoitunut kaupunki, täynnä rikollisia ja epäkelpoja poliiseja. On siellä joku pedofiili joulupukkikin. Ja mitä Rutger Hauer päättää tehdä? Ruohonleikkurin sijaan käteen tarttuukin HAULIKKO ja ultimaattinen puhdistus voi alkaa!

”Hobo With A Shotgun” on listani ehkä täydellisen esimerkki rakastamastani elokuvatyylistä. Kieli poskella mässäiltävää menoa ja toimintaa, ilman sen syvällisempää miettimättä.

”Machete” nousi näistä kahdesta trailerista suurempaan suosioon paitsi nimekkään näyttelijäkaartin ansiosta, myös isomman budjettinsa ansiosta. ”Hobo With A Shotgun” työstettiin kolmen (3) miljoonan dollarin budjetilla, mitä voi pitää kääpiösummana ainakin ”Macheteen” verratuna, jota työstettiin yli kolme kertaa isommalla budjetilla. ”Hoboa” voikin oikeasti pitää b-luokan elokuvana.

Ja näkyyhän se elokuvasta. Erään uhrin kaulan ympärille kietaistu viemärikannon kansi väpättää kuin mikäkin kumimatto ja lavasteet ylipäätään on kotikutoisen näköisiä. Ja tiedättekö mitä: se oikeasti toimii. Ja tekee siitä juuri sen näköisen, mihin sillä on pyritty. Tehosteet ja lavasteet on oikeasti tehtyjä 70 – 80 -luvun tyyliin, eikä niihin ole ängetty nykytrendin mukaan liikaa erikoistehosteita bluescreenin edessä, lisäten tehosteita vielä n + 1:n verran.

Katsoessani ”Hobon” ensi kerran en tiennyt siitä muuta kuin sen olevan ”feikkitraileri”. Mutta se pikkupoikamainen innostus elokuvan edetessä oli jotain niin mahtavaa, että se piti katsoa melkeinpä heti uudestaan. Se innostus oli moninverroin suurempaa kuin monissa muissa 80 -luvun toiminnoissa, ja viime vuosien leffoista vain uusin ”Rambo” on päässyt lähelle sitä. Toki, ”Hobon” vaikutus on laskenut useampien katsomiskertojen myötä, mutta haavemaailmoissani se edelleen voittaa nykyiset supersankarielokuvat.

”Hoboa” olen usein suositellut kavereilleni, mutta näyttelijäkaartin nimettömyys ja ihmisten EPÄTIETOISUUS NIINKIN LOISTAVASTA KARISMASTA KUIN RUTGER HAUER on saanut aikaan vastauksia ”No mikä vitun paska toikin oikein on? En katso”. Ja se on taas saanut minut itkemään. ”Hobo” tuli jokunen aika sitten Neloselta yöaikaan ja muutamien ihmisten innostus Facebookissa tähän löytöön sai minut vihdoin itkemään onnesta.

IMDb arvostaa: 6,1

Kalmari arvostaa: 9