lauantai 1. joulukuuta 2012

joulun kalenteri: 1. luukku

Hei vain.

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut tekeväni jotain tällaista joulukalenterin tyylistä juttua. Erilaisia variaatioita pyörittelin ajatusmaailmassani, mutta mieleistä ratkaisua en saanut keksittyä. Paitsi tämmöisen, ns. ”24 kovaa”, mitkä ovat olleet, ja ovat yhä, isoja ja tärkeitä asioita minulle. Eipä tarvitse ihmisten tyytyä pelkkään paskan makuiseen suklaaseen tänä jouluna.

Mutta jos jota kuta ei kiinnosta lukea tämmöistä, niin... noh, haista vittu sitten. Ei tätä minun blogia ole pakko lukea (tai tätä joulukalenterin yrittämistä), ja sen myötä alkaa vetämään pinpinraget. En nyt ylipäätään tiedä, kiinnostaako tämä ketään, mutta itse kun pidän kirjoittamisesta, niin miksenpä sitten ryhtynyt tähän. Ainahan se toki on kivaa, jos jollain tasolla pystyn miellyttämään.

Ideanani on siis tuoda aattoon saakka julki asioita, joita arvostan ja jotka ovat jollain tasolla olleet iso asia elämässäni. Tai ovat yhä. Ainakaan Facebookin puolella ei ole tarkoitus alkaa ”spämmimään” tällä päivittäin. Kuitenkin tasaisen tappavasti, jos joku innostunut on unohtanut lukea. Kylmästi päätin sulkea tästä pois kliseiset vaihtoehdot ”kaverit”, ”vanhemmat”, ”sukulaiset” ja muut lässytinläät, sehän olisi ollut aikalailla päivänselvää, mitkä jutut paljastuu viimeisten ”luukkujen” kohdalla.

Aina olen toki innokas ja valmis kuulemaan palautetta. Mutta sen enempää elämää tuhlaamatta, aloitetaanpa:

1. KOVA



JÄÄKIEKKO




Tämä oli aika selvä tapaus, minkä sijoittaisin ensimmäiseksi. Ihan pelkästään siksi, että minkälaisia olennaisia asioita tuon kalenterissa esille.

Jääkiekon voisi pitää kuuluneeni elämääni ”aina”. Se on myös profiloitunut osaksi minua, monet tietävät/tuntevat minut henkilönä ”jaa se maalivahti vai”. Usein myös jääkiekkoon liittyvissä kysymyksissä ja nippelitiedoissa tullaan kysymään minulta.

Aivan pienenä en sitä muistaakseni seurannut ja jopa luistelemista inhosin päiväkoti-ikäisenä liian pienten luistinten takia. Joskus 8-vuotiaana aloin innostumaan lajista, ensin Porin Ässien muodossa, sen jälkeen pelaamisesta isän pesäpalloräpylän kautta. Pihapeleissä pelipaikka ei aina toki ollut maalissa, välillä halusin päästä leikkimään takapihojen Gretzkyäkin.

Varmaksi en osaa sanoa, miksi aikanaan päädyin Ässien mieheksi. Oliko taustalla omat perhetaustat äidin suvun puolelta, vai 90-luvun alun timanttiset ”ässät” tyyliin Kari Takko, Arto Javanainen, Jari Korpisalo ja kumppanit. Siitä innostus lajiin lähti ja innostus huipentui aina kevään arvokisoihin. Itseasiassa ensimmäinen ”tosissaan” seurattu ja fanitettu kausi osui kaudelle 94-95. Ässät ensin keväällä voitti pronssia Lukon kustannuksella, myöhemmin Suomi voitti MM-kultaa päihittäessään Ruotsin. Luulen tuon kevään viimeistään sinetöinneen minut ”lätkäjätkäksi”, vaikka nykyisin tunnenkin suurta inhoa jääkiekon MM-kisoja kohtaan. Tästä kaudesta innostus laajeni NHL:n tasolle ja tästä myös muihin ulkomaan sarjoihin. Enimmäkseen tosin näistä sarjoista seuraan suomalaisten pelaajien edesottamuksia.



Tuon kauden aikana innostuin myös maalivahtina pelaamisesta. Pesäpalloa pelatessa koppaaminen tuntui helpolta ja hauskalta, ehkä se osittain ajoi veskarin tontille. Oma asiansa on toki voinut olla maalivahtien varusteet, mitkä näyttivät hienoilta. Pihapeleissä ja liikuntatunneilla olinkin käytännössä aina maalissa, jos itselläni vain oli tahtoa mennä maaliin. Välillä halusin päästä kenttäpelaajaksi tekemään kuvioita.

Toisin kuin monet voisivat luulla, aloitin kiekon pelaamisen seuratasolla vasta 13 – 14-vuotiaana vuonna 1999. Jo tuolloin yleisesti pidettiin kiekon aloittamisen ”tosissaan” seuratasolla tuon ikäisenä aivan liian myöhäisenä. Tuolloin en käytännössä saanut lainkaan maalivahtiopetusta, enkä saanut sellaista myöhemmässäkään elämänvaiheessanikaan (pl. nyt parhaillaan käynnissä oleva kausi). Kuitenkin 13 vuotta myöhemmin jatkan edelleen lajin parissa Jääkiekkoliiton alaisessa kilpasarjassa (toki taso on vain nk. ”mutasarja”) 3. divarissa ja lukuisissa harrasteporukoissa. Mielestäni innostuksestani lajiin kertoo se, että kesän aikana saatoin yhden viikon aikana olla jäällä 15 kertaa eri vuoroilla.



Jääkiekko on minulle iso asia ja harrastuksen suhteen jonkinlainen henkireikä. Seuraan sitä aktiivisesti laajalti ja innostun usein etsimään täysin hyödytöntä faktatietoa lajiin liittyen. Ja tulee minulle peräti kolme jääkiekkoaiheista lehtijulkaisua kotiini. Lajin parissa olen kokenut monenlaiset tunteet ilosta ja onnellisuudesta aina suruun ja itkuun. Suomen töppäilyt vuoden 2003 kotikisoissa ja tappio Torinon olympialaisten fiinalissa, nekin omalla surullisella tavallaan iso asia. Ja tunteet on mielestäni upea asia tässä lajissa, kuten urheilussa ylipäätään.



Yhtenä toiveenani onkin löytää lajin parista itselleni työpaikka.


1. luukun paikalle oli helppo valita kovaksi asiaksi


Jääkiekko

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

rikasta opiskelijaelämää

”Vittu, äijällä on kans aina rahaa lähtee jonnekin. Ooks joku rikas vai?”
”No olen kai saatana. Köyhät kyykkyy.”

No, en minä mikään lottomiljonääri ole. Mutta hyvä kuitenkin nostaa itsestään omia parhaita puoliaan esiin niiden 99 probleeman lisäksi.

Ja onhan tuollainen ”small talk” tavallaan kiva tapa herättää omaa blogia kuolleen ”elokuva-arvostelijan” jäljiltä. Ehkä tätä pidetäänkin käynnissä omien mielenjohteiden mukaisesti vain.

Mutta hei, innostuin taas käytättämään kymmensormijärjestelmääni, kun luin Satakunnan Kansan verkkosivuilta opiskelijan kolumin. Sen pääsee lukemaan seuraavasta linkistä, kas näin:


Teksti toi mieleen oman ankean opiskeluajanjakson. Siinä missä muut kärvistelivät ruisleivän ja itääntyneen perunan avulla, itse porskutin kuin jenkkileffoissa urheiludiplomin saanut, koulusta kiinnostumaton joggeri. Luulisin ainakin, korjatkaa ja pudottakaa pilvilinnoista jos olen väärässä.

Eli mitä siis haen, minulla oli opiskeluaikana rahaa käytettävänä.

Onhan se totta, että vanhempani hieman sponsoroitsivat minua. Ja kyllähän edelleenkin pienen pyörälenkin päässä tulee käytyä katsomassa jääkaapin sisältö. Sitä en lopulta tiedä, kuinka isoksi sponsoriraha sitten lopulta kasvoi. Ehkä satoja pennejä. Varmaan enemmänkin, jos jokainen vessapaperirulla ja kissalle tarkoitettu kultakinkkupakkauskin lasketaan.

Mutta siis, minulla oli rahaa säästettynä ennen kuin astuin korkeakoulun maailmaan. Paperitehtaalla ylitöiden kautta hillittömät tilit, intin (noh, siellä vasta tienasikin hyvin) ja yhden lukukauden mittaisen koulunkäyntiavustajan uran jälkeen oli rahaa ehtinyt mennä säästöön. Koulu-uran aikana sen sijaan olin aika paskapalkkaisissa hommissa kesäisin, joista käteen jäänyt osuus oli, noh, vaatimaton. Kolme kesää urheilukentän hoitajana (joista yksi taisikin olla ennen korkeakoulu-uraa, toim. huom.) ja kesä urheiluliikkeessä ennen työuraa HK:lla tuottivat palkkaa tililleni ~ tonnin kuukaudessa. Ja kun miettii kesän riennot + kämpän vuokran, niin melkein hyväntekeväisyyttä siinä teki. Tai piti yllä elämää, miten vain. Työt itsessään oli kuitenkin todella mukavia. Viimeisenä kesätyökesänä tunsinkin itseni miljonääriksi, kun HK:n tilinauhat sai käteen parin viikoin välein. Ja jopa tilille kertyi säästöjä.

MUTTA JOS ITSE ASIAAN, jos minulla sellaista ylipäätään on.

Olen onnistunut jotenkin omaksumaan itselleni varsin pihin ja ehkä vaatimattomankin elämäntyöni. Pienenä Aku Ankkoja lukiessä Roope Ankka oli ehkä jonkinasteinen esikuva. Äijä, jolla on ihan perkeleesti rahaa, eikä sekään riitä vielä. Tarinoissa oli keinoja jos millaisia, miten Roope on kerännyt rahaa. Erityisesti venyttämällä penniä äärimmilleen. Muistan edelleen pikkumuksuna ajatelleeni isän lukiessa ”akkaria” ääneen, että ”olisipa itsellänikin noin paljon rahaa, niin ei tarvitsisi töitä tehdä lainkaan”. Vaikka tuolloin alle kouluikäisenä tajusin työstä yhtä paljon kuin sika tuulimyllystä. Korkeintaan ehkä sen, että ”nyt on äiti pois kotoa, nyt on isä pois kotoa”. Mutta ehkä tämä on siivittänyt minua eteenpäin. Ja ehkä siksi en myöskään työskennellyt koulun ohella, mitä nyt viimeisenä vuotena hieman yritettiin tunkea jalkaa ovenväliin ja hakea mahdollisuuksia.

Tarkkaan en muista, miten minua on lapsena opetettu rahaa käyttämään. Luultavasti on kehoitettu käyttämään ”fiksusti”, kun niin on myös näemmä toimittu. Kuitenkin muistaisin isän ehkä enemmän painottanut säästämiseen, kun äiti taas lahja/perintörahat ostamalla jotain materiaa, jolla muistaa, mistä raha on tullut. En minä osannut silloin, ja oikeastaan vieläkään, sisäistää sitä ajatusmallia. Muistoja on juu tärkeä aina olla, mutta omasta mielestäni muistan esimerkiksi vielä elossa olevat mummuni ja pappani hyvin, ilman sijoittamalla rahan johonkin esineeseen. Ja jos aiheesta vähän astutaan sivupolulle, niin pappan kirjoittama kirja tulee olemaan aina se muisto. Teot ja ne annetut lahjat tuovat ja luovat ne muistot. Ehkä siksi minulla myös on perkeleen hyvä muisti, mitä tulee erinäisiin tapahtumiin illanistujaisissa ja tapahtumissa, mitkä muut kanssaeläjät ovat ehtineet jo unohtamaan. Pelkäänkin dementiaa ja muistini menettämistä yli kaiken.

Siinä missä ulospäin saatoin kouluaikana näyttää rikkaalta snobilta lätkäharrastuksineni ja rahahuolettomuudellani GooMien ja muiden opiskelijakinkereiden suhteen, olin loppupeleissä todella pihi. Kun muut hommasivat ne ylelliset taulu-tv:t ja ”pleikkari” kolmoset, itse kärvistelin Daweoon putki-tv:llä ja vanhalla ”pleikkari” kakkosella. Jäi itseasiassa pelaamiset tuona aikana, peleihin sijoitettavat rahat päätin käyttää muuhun. Mutta näillä minä pärjäsin ja näillä minä viihdyin ja olin tyytyväinen. Vaatteetkaan eivät ehkä ihan sitä viimeisintä huutoa olleet. Ja kun muut vaelsivat kebablaattoreissa ja Hessun burgereissa, itse tyydyin kotoa tuotuihin äidin herkkuruokiin. Välillä mieli olisi tehnytkin jotain muutakin ruokaa ja varaa olisi todella ollutkin. Innostuminen kierrättämiseen auttoi myös tässä. Ehkä säästö kierrätyksen suhteen ei ollut sadoissa markoissa mitattavissa, mutta varmasti kattoi osan menoista. Ja olihan se kivaa säästää vaikkapa vappukustannuksissa, kun väsäsi jotain perkeleen hienoa itse, kuin ostaa Tiimarista sama paska parilla kympillä. Jota tosiaan käytti sen kerran. Jos sitäkään.

Itse pidin suomalaisen kulttuurin ja ajattelutavan mukaan tärkeimpänä ryyppyehtoollisia. Erityisesti ”kovan luokan” iltoja GooMeineen ja Olutviesteineen, ja näitä varten mielestäni oli hyvä sijoittaa rahaa sukan varteen. Olihan minulla myös budjetit illanviettoja varten. Kun keskiviikkoisin ”Onnelasta” sai hanakaljan eurolla, riitti 20 euroa mainiosti humaltumiseen. Ja perkele, vielä kepsulassa käymiseen jos nälkä iski. Mutta usein puhaltelin ja pyörittelin silmiäni, jos tovi ennen Olutviestin tyylistä h-hetkeä alkoi koiranpentumaista vinkumista kuulumaan ”no emmää taidakaan, ei mulla ole rahaa”, vaikka tapahtuma on ollut tiedossa ja näköpiirissä jotain puoli vuotta ennen sitä h-hetkeä. Ehkä juuri kaksi päivää ennen tapahtumaa on ollut vitun tärkeätä ostaa se joku farkkukokoelma, mikä sitten meni kuukautta myöhemmin hukkaan, tai ei enää mahtunut päälle. Tai vetäistä kalsarikännit muutaman satasen edestä muistamatta illasta mitään, kun SE tapahtuma on ollut ylihuomiseksi tiedossa. Tai, tai, tai... ja niin. Jos se raha muutenkin oli tiukassa ja tiedossa oli joku isompi tapahtuma, niin miksi, MIKSI, pitää sortua moiseen naurettavuuteen. Ja tähän olen törmännyt aikuisiälläkin. Siis helvetti, ei se rahan arvon ymmärtäminen voi olla niin vaikeaa: jos ”tärkeä” rahan arvoinen A on toteutumassa, päätän sijoittaa saman rahan ja enemmän turhuuteen Ö. Maken järki? Näinkö vuokra-asiatkin hoidetaan? ”Juu, olisin muuten maksanut vuokran, mutta näin saatanan hienot 'Angry Birds' -tossut, maksoi vain 400 egee, että kyl kai sen vuokran maksan ens kuussa kun tili tulee”. Tai jotain. Helvetti kun vituttaa tuommoiset itkemiset, mitkä on itseaiheutettuja.

Koulun jälkeen kun astuin työelämään, hankein nämä ”mieltä ylentävät, muttei välttämättömät” materiat itselleni: tv vaihtui leveämmäksi ja litteämmäksi ja PS2 sai päivityksen muotoon PS3, vaikka molemmat vanhemmat kapistukset ovat yhä käytössäni. Ja vaatekaappinkin on saanut ehkä liiaksikin täydennystä ja orastavasti olen aloittanut dvd -leffojen keräämisen. Mutta onhan se omanlainen askeettisuus säilynyt, vaikka ei olisi tarpeen. Pulloja tulee edelleen kerättyä ja pyrin käyttämään vanhat ”ei-edustavat” vaatteet loppuun töissä ja kun ”kukaan ei ole näkemässä”. En muuten ymmärrä sitäkään, miksi edustavia vaatteita käytetään yksin kotona tai ulkona lenkkeillessä, kun ne on piiloutuneena lenkkipuvun alle. Mutta asiaan taas, en vieläkään ravaa kebabbiloissa, vaikka yksi sellainen olisi lähempänä asumustani kuin koskaan ennen. Työpaikan tehtaanmyymälästä kuitenkin saan sen ruoan halvemmalla. Enkä jaksa olla ryyppyiltojen perään. Kuitenkin kesästäni huomasi, että tykkään kiertää ”isoja” tapahtumia ja hakea niistä kokemuksia ja tavata uusia ihmisiä (ja alkoholitottumuksestani voi lukea aiemmasta blogikirjoituksestani). Tosin kebabbiloihin ja alkoholin käyttöön liittynee myös ajatus terveellisemmstä elämäntavasta ja omasta ulkomuodosta.

Ja kuten arvata saattaa, on mulla nyt sitten rahaa enemmän kuin paskalle taipuu. Vai onko? Ainakin haluan uskotella niin. Eihän sitä materiaa voi tietenkään loputtomasti ostaa ja kerätä. Mutta miksi sitten säästäisin ja kerään rahaa? Haluanko tosiaan sen kuutioeekkerin rahaa itselleni? Lähdenkö vielä koulun penkille opiskelemaan, ehkä sen opettajan tittelin vihdoinkin? Ehkä, enkä itsekään vielä tiedä vastausta.

Kirppiksillä muuten voisi toki edelleen käydä, niiden kiertäminen on ehtinyt jäämään hävettävän vähäiseksi viimeisen parin vuoden aikana. Helposti niistä löytyisi vaikkapa jotkut kivat farkut, festarikuteita tai jopa pelejä ja dvd-levyjä kerättäväksi + mitä tahansa muuta veikeää. Helvetti, voihan sieltä löytää elämänkumppaninsakin. Ei tosin taida olla ostettavissa, mutta....

nooh, säälittävän ja yksinäisen on eläteltävä toiveita.




Aasinsilta se tämäkin.

tiistai 1. toukokuuta 2012

15 - 17


Aina vain sitä laiskistuu tämän suhteen. Voinee ollakin, että jää kuukauden tiivistelmäksi viikoittaisen raportoinnin sijaan. Ja niin todennäköisesti tulee käymäänkin.

Jos oikein osaan lukion matematiikkaa, näiden viikkojen aikana saldoksi kertyi 25. Uusina, siis juuri teatterilevityksessä olleet, elokuvina tuli nähtyä ”Nälkäpeli” ja ”American Pie: Luokkakokous”. Molemmat katsomisen arvoisia. Saattaa myös vaikuttaa laiskuudelta, mutta viikon (viikkojen) paskan ja flopin jakaa sama elokuva. Koska se yksinkertaisesti on niin paska. No, aloitetaanpa.

Viikkojen paska ja floppi: Che – Kapinallinen (2008)
Ei perkele. Ja minä kun aikanaan odotin tämän kaksiosaisen ”Chen” näkemistä. Kyllä nyt hävettää.
Jos ensimmäinen osa oli jollain tasolla katsottavissa, tämä ei sitä ainakaan ole. Kauhulla mietin sitä, kun nämä ”mestariteokset” on esitetty yhteen putkeen kidutettavalle yleisölle. Hyi hitto.
Minun piti oikin Googlettaa ja katsoa, miksi tätä leffaa ylipäätään pidetään edes kelvollisena. Niin, itsehän katson elokuvia enemmän ”taviksen” silmin kuin itseään täynnä olevan wannabe -hifistelijän, joka syö sipulijäätelö oreganolla. Itse en ainakaan pirullakaan saa tylsästä leffasta irti sitä, että ”Ooh, onpas kauniita maisemia Etelä-Amerikan maastoissa”. Jos haluan niitä maisemia katsoa, niin vittu sentään, Googletan vaikka ne kuvat sitten. Enkä tuhlaa elämästäni paria tuntia katsomalla paskaa elokuvaa todeten samalla: ”Kas, onpas kaunis maisema. Tämä elokuva on sittenkin hyvä”.
Niin, tämä osa kertoo Chen matkasta ”uudessa” maassa, missä hänellä on samat kunnianhimoiset tavoitteet kuin Kuubassa oli aikanaan. Eipä se sitten ollutkaan samanlaista Tuhkimo -tarinan riemukulkua. Että näin. Kerrotaan siinä toki taisteluhengen kariutumisesta ja blaa blaa.
Minun mielipide: Kaikki ne pässit hipsterit ja muut idiootit, jotka kulkevat Chen paita päällä kaupungilla ja kylillä ”wuu, vapaus lehmille!” -maailmankuvallaan kerättäisiin yhteiseen karsinaan ja tämä ”taideteos” molempine osineen esitettäisiin näille. Varmasti muuttuisi heidänkin käsityksensä vapahtajasta ja sankari-Chestä ja paidat katoaisi katukuvasta. Tai jos paidat liikkuisi yhä katukuvassa, tulisi heille lahjoittaa myös Stalinin paidat käytettäviksi. Samat ajatusmaailmat ja toimenpiteet molemmilla herroilla oli.
Del Toro näyttelee kelvollisesti, mutta ei se mitään pelasta. Ei Selännekään tekisi Mongolian jääkiekkojoukkueesta hyvää, jos hän liittyisi sinne pelaamaan.
IMDb arvostaa: 6.9

Oma arvio: 3


Viikkojen ”underdog”: Gamer (2009)
PERKELE!
Joku sankari varmasti vetää herneet nenään, kun haukun Chetä ja ylistän ”Gameriä”, mutta PERKELE! Kasarin toimintaleffat on tulleet takaisin!
Jokseenkin yliampuva ja hävettävän koominen juoni, mutta kyllä se iskee tällaiseen kasaritoimintaleffojen faniin. Näitä ehdottomasti lisää maailmalle.
Gerard Butler hiihtää spartalaisen voimin myös videopelien maailmassa. Vankilaan tuomitut taparikolliset (ja työttömät näyttelijät) istutetaan tehokkaan teknologian avulla videopeleihin hahmoiksi. ”Pelihahmo” voi ansaita itselleen vapauden voittamalla/selviytymällä 30 kertaa CS:n kaltaisessa killing spreessä, mutta videopelimogulilla on aikomuksena estää asia.
Voiko parempaa juonta enää ollakaan? No, ehkä ”Hobo With a Shotgun” vie vielä voiton. Mukaan juoneen astuvat vielä hakkerit, Dexter -sarjasta paremmin tunnetun Michael C. Hallin esittämä kiero videopelimogulin toiminnat sekä Gerard Butleria pelissä ohjaava nulikka Simon Silverton. Vilahtaa leffassa myös sellaisia tunnettuja nimiä kuin John Leguizamo ja Terry Crews pelihahmoina.
En ollut ennen kuullut tästä elokuvasta mitään, syynä on luultavasti ollut yleisön heikohko arvostus elokuvaa kohtaan. Mutta helvetti, jos joku nykypäivän toiminta saa samanlaisen pikkupojan innostuneisuuden kuin ”Die Hardit” ja ”Terminaattorit”, ei se elokuva voi olla paska. Olkoot ”ammattimaiset” kriitikot mitä mieltä tahansa.
IMDb arvostaa: 5.7

Oma arvio: 8


Viikkojen paras: Nälkäpeli (2012)
Jos itse treffit eivät onnistuneet, niin ainakin leffa oli hyvä. Kyllä, olin treffeillä katsomassa tämän.
Kieltämättä ennakkoluulot elokuvasta oli ”halpa kopio 'Battle Royalista'”. Noo, ehkä se elokuva vähän sitä olikin. Tai ei halpa, mutta yhteneväisyyttä leffoissa on. Ja paljon.
On parempi, että kopioin juonen Wikipediasta: ”Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suurimman osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem, kolmetoistavyöhykkeinen maa. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun, ja kolmastoista vyöhyke tuhottiin lopullisesti. Rangaistukseksi kehitettiin Nälkäpeli.”
Toisin kuin ”Battle Royalissa”, näistä kahdestatoista vyöhykkeestä valitaan säännöllisesti tyttö ja poika (huom! Tyttö ja poika, ei mies ja nainen) taistelemaan luonnonomaiselle areenalle kuolemaan saakka. ”Royalissahan” satunnaisesti valittiin koululuokka tappamaan toisiaan pitääkseen Japanin nuorison pelossa. ”Nälkäpeli” ei mässäile verisellä splatterilla ”BR”:n tyyliin, vaikka tappaminen onkin elokuvan oleellinen osa. Ehkä enemmänkin pureudutaan ihmistunteisiin ja nuorison (no, nuoren naispäähenkilön) kasvukipuihin. Heh, kipuihin. Nuorisorakkautta, ”sisar”rakkautta jne jne. ”Nälkäpeliä” voisi väittääkin nuorisoelokuvaksi, mikä kritisoi nykypäivän ”Big Brothereita”, ”Selviytyjiä” ja muita tosi-tv -ohjelmia.
Kuten odottaa saattaa, leffan näyttelijäkaarti on nuorta. Totta kai vanhempiakin näyttelijöitä on mukana ja nimekkäitä sellaisia Donald Sutherlandin ja Woody Harrelsonin johdolla. Jopa Lenny Kravitz jätti kitaran pimputtelun ja näyttelee stylistinä.
Eli joo, yhteneväisyyksiä ”Battle Royaliin” on ja ainakin omaa katselunautintoa hieman häiritsi alitajuinen vertailu näiden kahden välillä. Ehkä siksi en leffalle annakaan täyttä kymppiä. Kieltämättä loppu jäi myös odottamaan parempaa, sillä se tuntui olevan ennalta-arvattavissa.
IMDb arvostaa: 7.6

Oma arvio: 9

lauantai 7. huhtikuuta 2012

viikot 13 & 14

"Elokuvat ovat katsojia varten, ei kriitikoita varten" - Jasper Pääkkönen

Viime viikolta jäi kirjoittamatta katsottujen leffojen ”tiivistelmä”, mutta otetaan se nyt Jeesus-pyhänä kiinni. Hieman laiskasti en kirjoita viikoista erikseen, vaan summaan nämä kahden viikon leffat yhteen kirjoitukseen. Voi olla, että jatkossakin teen niin. Voi olla, että laiskistun ja tiivistän kuukauden katsotut leffat. Voi olla, mutta katsotaan.

18 on kahden viikon yhteisluku. Kolmen päivän sairaslomalla sain digiboksia tyhjennettyä entisestään ja monia 3-4 vuotta ”roikkuneita” leffoja sain aikaiseksi katsottua. Yhtenä mm. ”Ilmestyskirja. Nyt Redux”.


Viikkojen floppi: Che – Sankari (2008)
Oodi Happoradion biisille ”Che Guevara”. Tai sitten ei.
Vaikka leffa on jo näinkin ”vanha”, odotin tämän leffan katsomista. Jostain syystä tämä on ollut sellaisena ”tämä täytyy katsoa mahdollisimman pian”, mutta kuitenkaan ei ole jaksanut esimerkiksi käydä vuokraamassa tätä. Ja ihan hyvä niin, että ”Che” tuli katsottua ilmaiseksi Yle Fem -kanavalta.
Kaksiosaisen elokuvan ensimmäinen osa ”Sankari” kertoo Chen matkasta lääkäristä sissisotilaaksi, joka haluaa monen muun tavoin syöstä Kuuban diktaattorin Batistan pois vallasta. Matka vallankumoukseen siis alkaa.
Jos vaikka aloitetaan siitä, että elokuva on aivan saatanan pitkä. Ja toinen osakin vielä puuttuu tästä, ei helvetti sentään. Varmasti politiikasta kiinnostuneille tämä on osuva elokuva ja itsekin poliittisista trillereistä pitävänä jaksoin tämän joten kuten katsoa loppuun asti. Chen (Benicio Del Toro) taustat jäävät leffassa epäselväksi, hän tuntuu olevan se tyyppi, joka hengaa Fidel Castron kanssa ja omaavat kutakuinkin saman ajatusmaailman ja tavoitteen. Pitkä ja heikosti etenevä elokuva muistuttaa enemmänkin Perussuomalaisten kunnallisvaalikokousta, jossa moititaan ”vihollista” alusta loppuun ja välillä keskenään kärhämöidään erimielisyyksistä. Ja loppuvaiheessa kun elokuva tuntuu pääsevän vauhtiin, se loppuukin jo. Toisaalta ihan hyvä näin, että katsoja jää odottamaan toista osaa. Vaikka sen katsominen kyllästyttää nyt jo, vaikka leffa tulee vasta huomenna Yle Fem:ltä. Ensimmäisen osan perusteella ei Chestä saatukaan niin ikonimaista kuin luultavasti oli tarkoitus.
IMDb arvostaa: 7.2

Oma arvio: 6


Viikkojen ”underdog”: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (2007)
Jopa Romaniassa tehdään elokuvia. Kelvollisia sellaisia.
Romaniassa abortit oli kiellettyjä toimenpiteitä 1980-luvulla. Leffassa seurataan naishenkilöä, joka auttaa ystävätärtään pääsemään ”pimeälle” puoskarille aborttia varten.
En oikein keksi, mitä tästä sanoa. Juoni on hyvin simppeli, mutta kohtaukset voimakkaita. Minun mielipiteeni elokuvista on se, että jos sen kohtaukset saavat katsojan täysin hallintaansa, elokuvaa voidaan pitää hyvänä. Mielenkiintoista on seurata, miten tarkasti ja varovaisesti asiaa on hoidettu itäblokin kehitysmaassa. Synkähkö ja ankea ilmapiiri on tuotu elokuvaan, mikä varmasti kuvaa sen aikaista Romaniaa erinomaisesti.
Vaikka leffa ei ole länsimaalainen ja aihe on naisia puhuttelevampi kuin miehiä (elokuvassa ei ole pyssynpauketta ja räjähdyksiä), suosittelen katsomaan. Onneksi Yle tuo välillä näitä ”tuntemattomia” elokuvia esiin.
IMDb arvostaa: 7,9

Oma arvio: 7


Viikkojen paska: Isi hoitaa 2 (2007)
Joopa joo. Toinen vaihtoehto tälle oli Shakespearen ”Romeo ja Juliaa” ylimielisesti plagioiva ”Twilight – Uusikuu”, mutta jopa se oli parempi kuin tämä mukahauska komedia.
Cuba Gooding Jr on huonoimpia näyttelijöitä, joita tiedän. Suuri vääryys elokuva-alalla onkin, että hänelle on myönnetty Oscar parhaasta sivuosasta. Kalamiehen kaveri? Kenties.
”Isi hoitaa 2” perustuu joten kuten ensimmäiseen osaan, mikä sekin oli heikko elokuva. Nyt on näyttelijät vaihtuneet (Eddie Murphy → Cub Gooding Jr) ja päivähoitola kesäleiriin.
Leffan on ohjannut monessa elokuvassa ja tv-sarjassa kinttuihin poljettu (mm. South Parkissa) Fred Savage. Menneen ajanjakson lapsinäyttelijä on luultavasti jämähtänyt lapsuudensa, näyttelijäuransa huippuhetkiin ja luottaa koko elokuvan ajan vessahuumoriin. Kun jotkut osaavat siitä repiä hyvääkin huumoria, tässä sitä ei osata. Kiitos Fred, poistuisitko vihdoin Scott Baion kanssa showbisneksestä?
Leffa on paska, voi helvetti kun se on paska. Ensin ollaan ”o-ou, nyt on asiat huonosti”, sitten aletaan kohennushommiin ja lopussa jengin huonoin/nössöin/nörtein/separein nousee sankariksi. ”Isä, oot paras ja rakastan sua”. Voi nyt helvetti sentään.
Ei minulla muuta. Älkää katsoko tätä. Älkää myöskään sitä Twilightia, tai ylipäätään mitään niistä.
IMDb arvostaa: 2,6.

Oma arvio: 2


Viikkojen paras: Ilmestyskirja. Nyt Redux (1979)
”Chen” kaltainen mammuttimainen elokuva. Erityisesti tämä Redux -versio on pitkä, juoksuaika ylittää kolme tuntia helposti.
Tämä on ollut yksi niistä klassikoista, joka on ollut jo vuosia listalla ”katsotaan pian”. Ensimmäisen kerran yritin leffaa katsoa yli 10 vuotta sitten, mutta jäi ensimmäisen tunnin jälkeen kesken. Nyt sen pystyi yhdellä ponnistuksella katsomaan.
Vietnamin sodan aikana kapteeni Willard (Martin Sheen) lähetetään ”poistamaan virasta” eversti Kurtz (Marlon Brando). Matkan varrella tavataan mm. sodan aikana päänsä mössöyttäneitä sotilaita ja ranskalaisia, jotka puolustava liki 100 vuotta vanhaa siirtomaataan. Lopulta itse virasta poistettava löydetään, joka on nostanut itsensä Jumalan asemaan.
”Ilmestyskirja. Nyt” ei ole räiskintämäinen sotaleffa. Enemmän siinä käydään läpi sotahenkilöitä, joilla on omat mielenpistoksensa ja luonteensa. Useasti parodioitu leffa sai ainakin minut alussa miettimään, onko tämä niin satiirinen sotaelokuva, että on osittain jo komediaakin. Erityisesti Robert Duvallin esittämä luutnantti on kaikessa mielettömyydessään niin absurdi hahmo, että tällainen on pakostikin ollut olemassa Vietnamin sodan aikana. Viidakko pistetään nurin napalmein Wagnerin pauhatessa taustalla samaan aikaan luodakseen miehiin taistelufiilistä. Ja miksi viidakkoa pistettiin nurin? Jotta päästäisiin surffaamaan. Ei helvetti.
Tästä oikeastaan alkaakin se seikkailu, jota Martin Sheenin ohjastama venekulkue lähtee suorittamaan. Käydään huvipuistonomaisessa paikassa seuraamassa Playboy -tyttöjä, rappioituneessa kenttäsairaalassa ja ranskalaisten liittoutuneiden luona. Lopulta päästään Kurtzin hallitsemalle alueelle, jossa hän tosiaan on noussut Jumalaksi. Vahinkoa tai ei, Jumalana olevaa Kurtzia esittää ison egon omaava, oman aikansa itsepäinen kusipää Marlon Brando. Voisiko Jumalaa esittää yhtään osuvampi näyttelijä?
Kyllähän leffassa ammuskeluakin nähdään, mutta tyypillisen sotaelokuvan tapaan siinä kritisoidaan itse sotaa. Alun toiminta on järjetöntä, lopun toiminta on toisella tapaa järjetöntä. Varrella tavattavat ranskalaiset tiivistävät Jenkkien sotimisen osuvasti.
Rooleissa nähdään nimekkäitä näyttelijöitä, joskin elokuvan ilmestymisen aikaan Harrison Ford ja Laurence Fishburne olivat tuolloin nuoria ja aloittelevia näyttelijöitä, Dennis Hopper jo mainettakin niittänyt. Fishburne itseasiassa alaikäinekin, vain 14-vuotias. Asenteella hän kuitenkin roolinsa vetää muiden ohella.
IMDb arvostaa: 8,6

Oma arvio: 8