tonnin haaste, pvä 1: loma.

No nysse alkoi: loma! Ja toki myös tämä perkeleeltä tuntuva haaste.

Olisi se loma voinut paremminkin alkaa. Hymy korvissa astelen työpaikalta pois päin, kunnes avaan ulko-oven. ”Kummelin” (vai peräti ”Mankelin”) sketsiä mukaillen: ”vettä sataa ja kaikkia vituttaa”. No, palautuipahan Puolustusvoimien traumat mieleen polkiessani itkien kotiin.

Silloin joskus pari kuukautta sitten, kun maalailin mielikuvia tästä touhusta, oletin pursuavani ylimääräistä intoa, ainakin näin haasteen aluksi. ”Semmoiset 100km+ ekana päivänä varmaan tulee vedettyä”. No, melkein. Se nyt tietysti, lasketaanko ensimmäiseksi päiväksi eilinen torstai, vai torstai-perjantai -kombinaatio (ts. ensimmäinen vuorokausi). Päätin kaikessa helppoudessa kutsua perjantaita ensimmäiseksi päiväksi. Silti, sadan (100) kilometrin haavetavoite ei ihan toteudu.

Eilen kiskoin sellaisen kolmen vartin rupeaman vetisen työmatkan päätteeksi. Vaikka se 45 minuuttia onkin suhteellisen ”iso” aikamääre, ei siinä ajassa Jumalia vielä saavuteta kuntopyörälläni. Itseasiassa jos (ja kun) suurimman osan polkemisesta suoritan kuntopyörälläni leffoja katsellen, tulee minun polkea alituisesti matkan kasvattamiseksi. Juuri muutama tunti sitten naapurissa vieraillessani tyyppi kertoi ostaneensa hybridipyörän, jolla vetelee sen 20 kilometriä helposti ja kevyesti noin puolessa tunnissa. Juupa, tällä mankelilla (ei se sketsi) saman matkan saa hädintuskin tunnissa. Tai saa, mutta ei minun nopeuksillani. Puhumattakaan minun ”Tunturin” telaketjuhelvetistä, joka tiettyjen vaihteiden kohdalla pitää positiivista ”TONKA TONK” -ääntä. Olettaisin, että se ei ole järin kiva asia polkupyörän ääneksi. Varmaksi en sano, en kuitenkaan ole legoinsinööri. Tradenomi vain.

No mutta, miten se haaste etenee? Hitaasti, mutta varmasti. Tosiaan työpäivän päätteeksi ja loman alkamisen kunniaksi sotkin pyörällä ennen ansaittua saunareissua. Sain katsottua samalla digiboksissa kummitelleen, puoliksi katsotun ”Kissaihmiset” -leffan loppuun saakka. Junnuvuosistani muistelin aikanaan katseleeni kyseisen leffan ja mieleen olikin tästä jäänyt tissit ja loppukohtaus. Mitä nyt sitten jäi mieleen? No tissit. Loppukohtausta odotin koko leffan, mutta pettymykseksi täydellisyyttä hipova muistini olikin väärässä. Eeppinen aitakohtaus löytyykin jostain toisesta leffasta, mitä en nyt helvetilläkään muista. Osittain tämän takia (tai sitten ei), tämä kulttimaineinen leffa edusti sitä heikompaa kategoriaa. Hämmästyttävästi IMDb:ssä tämä ”kulttiklassikko” on saanut arvosanaksi 5,9. Itselle suurimmaksi riemuksi leffasta jäi, tissien lisäksi, elokuvassa viilettäneet John Heard, Ed Begley Jr. ja Scott Paulin. Kaikki tuntemattomia nimiä, mutta ovat monissa elokuvissa ja tv -sarjoissa esiintyneet sivurooleissa. En tiedä miksi, mutta mielestäni tällaisten bongaaminen on lystikästä. Mutta se siitä taideteoksesta. Torstain saldoksi jäikin sellainen hikinen (oikeasti hikinen) 20 kilometriä.

Tänään oli ensimmäinen ”virallinen” lomapäivä. Aamusti herättyäni kuolalammikosta laskeskelin viikonlopun suunnitelmaa. ”Provinssirock” jäi jälleen kerran haaveeksi (kiitos kaikki, jotka olitte valmiita tarjoamaan seuraa ja/tai majoitusta festeille, teitä oli kaikki nolla henkilöä). Kyseisen festarin väliin jättäminen helpottanee toki haasteen suorittamista. Esimerkiksi selvittyäni hukkumiselta omasta kuolastani laitoin aamupalan pannulle tirisemään, kiskaisin kuntopyörällä sellaiset kuusi (6) kilometriä, söin ja lähdin salille (oikeasti, voin tarvittaessa yksityiskohtaisemminkin kertoa jokaisesta askeleestani elämässäni). Mitenkäs muutenkaan, kulkemiset täällä metropolissa sujuu sillä ”TONKA TONK” -pyörälläni. Etäisyydet ja näinollen poljettujen matkojen pituus ei mitään elämää suurempia ole, mutta niilläkin pääsen askeleen lähemmäs haastettani. Iltapäivällä fillaroitsin noin 19 km lenkin ja itseasiassa parhaillaan poljen kuntopyörälläni, kun kirjoitan tätä. Saatanan fiksua, eikö? Mielestäni ansaitsisin tästä keksinnöstä "innovaation Nobelin -palkinnon". Varmasti sellaisiakin jaetaan. Jos ei muuten, niin pelkästään minua varten sitä voisi ryhtyä jakamaan.

Harmittavaa, että festarit jäi väliin, mutta toisaalta ruikutettuani aikanaan ”Facebookissa” mahdollisuutta päästä ”Provinssiin” aukesi ehkä huimempi tarjous lauantaiksi lähteä vanhaan asuinkaupunkiini Raumalle grillijuhliin. Ehkä se onkin tavallaan hienompaa nähdä melkein vuoden tauon jälkeen yläasteelta tutuksi tulleita hyypiöitä + lähteä aiheuttamaan hämmennystä Rauman terasseille. Päivästä paremmaksi vielä tekee sen, että aamupäivästä käyn Säkylän jäähallilla vetämässä jäävuoron päivän käynnistämiseksi. Se fiilis ja haju, kun raskaasta kesäilmasta siirtyy viileän hallin suojiin pelaamaan. Jokseenkin absurdi, ollaanhan sitä kuitenkin jäällä, kesällä. Hankala kuvailla sitä tunnetta ja olotilaa, mutta ns. helvetin mahtava. Ja sen voi kokea vain kesäjäillä, ei se fiilis tule syksyllä/talvisin hallilla.

Mutta jos totta puhutaan, kyllä olisin sinne ”Provinssirockiin” oikeasti halunnut, olisihan siellä ollut mm. ”Blur” ja ”White Lies”. Ensi vuonna sitten? (VINK VINK nyt vaan kaikille)

Sellaista. Kaikkea tällaista turhaa paskaa mielessäni on ollut ensimmäisen päivän jäljiltä, oletettavasti lisääkin tulee. Huomenna kirjoittamiset, kuin myös polkemiset (no, ei Rauman illasta tiedä) jää väliin. Ehkä ennen kiekkovuoroa yritän raapia pari säälittävää kilometriä haltuun.

Muuten, ”ensimmäisen” päivän saldo on noin 60 kilometriä. ”Porilaiseksi” asetettu matkatavoite tuli täyteen, aikataulussa mennään! Fiilis on kaikinpuolin huikea, sateisesta kelistä huolimatta. Olkoon päivän (ja viikonlopun) biisinä ”Redraman” ja AJ MacLeanin biisi ”Clouds”. Aluksi inhosin tätä biisiä, mutta onhan tämä aika muikea, mikä pistää tanssittamaan.

”Don't worry, just lemme blow 

all of your grey clouds away”