joulun kalenteri: 2. luukku

2. KOVA

INTERNET

Internet on tänä päivänä jokaiselle ihmiselle päivittäinen työväline, oli kyse huvin, hyödyn, hyödyttömän tai työn parissa. Niin se on myös minulle.

Internetin kautta pystyy tekemään nykyään käytännössä mitä vain. Itse käytän sitä mm. postin lukemiseen, kommunikointiin (ts. Facebook), tiedon etsimiseen, itseni huvittamiseen ja yksinäisten lauantai-iltojen... öööh, ”viihdykkeeksi”. Varmasti myös moneen muuhunkin, mutta nuo nyt satuin keksimään nopeasti.

Internet on onnistunut myös korvaamaan monet muut aktiviteetit elämästäni pois. Aiemmin mm. pelasin videopelejä tuhottoman paljon. Toki, netin kautta tulee edelleen jotain pelejä pelattua vaikkapa Aapelin kautta, mutta enemmmän se aika kuluu (yllätys yllätys) Jatkoajan sivua lukiessa. Toisinaan myös erinäiset ”ahaa” -elämykset keskeyttää muun toiminnan, kun pitää netistä alkaa etsimään tietoa. Taikka katsomaan YouTubesta hassuja kissavideoita.

Joskus 90-luvun puolivälissä meidänkin talous sai tietokoneen ja sitä kautta nettiyhteyden. Aika kultaa muistot, tai sitten legendaarinen Kiss:n chat oli oikeasti parhautta. Mikäs sen mahtavampaa, kun Antti 11v esittää liki parikymppistä urosta juttelemassa nuorelle naiselle. Ja kun olisi tullut aika vaihtaa puhelinnumeroita, iskee totaalinen jäätyminen ja kone sammutetaan pienessä paniikissa. Legendaarista oli myös tavattoman pelottavalta kuulostava moodemin piipitys ja se vitutuksen multihuipentuma, kun äiti nostaa lankapuhelimen luurin ja nettiyhteys katkeaa.

Myös nettisivustoille tunnuttiin ”harkitsevan” julkaisuja tarkemmin kuin nykyään. Tosin, eihän sen aikainen netin maailma pärjää nykyiselle. Olihan tuolloin olemassa jopa kirja ”kaikista” nettisivustoista... :D (Näittekö, siinä on hymiö, vaikka pyrin välttämään niitä kirjoituksissani) Myöhemminhän tuli vastaan netin omat hienot yllätyksensä goatsen ja ”screamereiden” muodossa. Kai nekin kelpaa lauantai-illan ”viihdykkeeksi”. Ei, en laita tähän goatsen kuvaa. Enkä suosittele googlaamaankaan.

Omalla tavallaan on hieno sanoa kokeneensa internet -aikakauden mullistuksen simppeleistä sivustoista ja ikuisuuksien latausajoista visuaalisesti hienoihin sivuihin, sosiaalisen median tuomiin mahdollisuuksin ja siihen, että käytännössä ilman tv:tä ja puhelinta pärjäisi. Kaiken pystyisi hoitamaan verkon kautta. Oma erikoisuutensa tuona ajanjaksona ovat olleet latausohjelmat Napstereista torrentteihin; miten aloittavat muusikot nousivat niiden kautta esiin ja kuinka nopeasti lataaminen muuttui laittomaksi.

Ehkä turhan helppo ja typerä valinta ”kalenteriluukuksi”, mutta internetin kautta minä tämänkin julkaisen.

2. luukun kova asia

Internet

joulun kalenteri: 1. luukku

Hei vain.

Olin jo pidemmän aikaa suunnitellut tekeväni jotain tällaista joulukalenterin tyylistä juttua. Erilaisia variaatioita pyörittelin ajatusmaailmassani, mutta mieleistä ratkaisua en saanut keksittyä. Paitsi tämmöisen, ns. ”24 kovaa”, mitkä ovat olleet, ja ovat yhä, isoja ja tärkeitä asioita minulle. Eipä tarvitse ihmisten tyytyä pelkkään paskan makuiseen suklaaseen tänä jouluna.

Mutta jos jota kuta ei kiinnosta lukea tämmöistä, niin... noh, haista vittu sitten. Ei tätä minun blogia ole pakko lukea (tai tätä joulukalenterin yrittämistä), ja sen myötä alkaa vetämään pinpinraget. En nyt ylipäätään tiedä, kiinnostaako tämä ketään, mutta itse kun pidän kirjoittamisesta, niin miksenpä sitten ryhtynyt tähän. Ainahan se toki on kivaa, jos jollain tasolla pystyn miellyttämään.

Ideanani on siis tuoda aattoon saakka julki asioita, joita arvostan ja jotka ovat jollain tasolla olleet iso asia elämässäni. Tai ovat yhä. Ainakaan Facebookin puolella ei ole tarkoitus alkaa ”spämmimään” tällä päivittäin. Kuitenkin tasaisen tappavasti, jos joku innostunut on unohtanut lukea. Kylmästi päätin sulkea tästä pois kliseiset vaihtoehdot ”kaverit”, ”vanhemmat”, ”sukulaiset” ja muut lässytinläät, sehän olisi ollut aikalailla päivänselvää, mitkä jutut paljastuu viimeisten ”luukkujen” kohdalla.

Aina olen toki innokas ja valmis kuulemaan palautetta. Mutta sen enempää elämää tuhlaamatta, aloitetaanpa:

1. KOVA

JÄÄKIEKKO

Tämä oli aika selvä tapaus, minkä sijoittaisin ensimmäiseksi. Ihan pelkästään siksi, että minkälaisia olennaisia asioita tuon kalenterissa esille.

Jääkiekon voisi pitää kuuluneeni elämääni ”aina”. Se on myös profiloitunut osaksi minua, monet tietävät/tuntevat minut henkilönä ”jaa se maalivahti vai”. Usein myös jääkiekkoon liittyvissä kysymyksissä ja nippelitiedoissa tullaan kysymään minulta.

Aivan pienenä en sitä muistaakseni seurannut ja jopa luistelemista inhosin päiväkoti-ikäisenä liian pienten luistinten takia. Joskus 8-vuotiaana aloin innostumaan lajista, ensin Porin Ässien muodossa, sen jälkeen pelaamisesta isän pesäpalloräpylän kautta. Pihapeleissä pelipaikka ei aina toki ollut maalissa, välillä halusin päästä leikkimään takapihojen Gretzkyäkin.

Varmaksi en osaa sanoa, miksi aikanaan päädyin Ässien mieheksi. Oliko taustalla omat perhetaustat äidin suvun puolelta, vai 90-luvun alun timanttiset ”ässät” tyyliin Kari Takko, Arto Javanainen, Jari Korpisalo ja kumppanit. Siitä innostus lajiin lähti ja innostus huipentui aina kevään arvokisoihin. Itseasiassa ensimmäinen ”tosissaan” seurattu ja fanitettu kausi osui kaudelle 94-95. Ässät ensin keväällä voitti pronssia Lukon kustannuksella, myöhemmin Suomi voitti MM-kultaa päihittäessään Ruotsin. Luulen tuon kevään viimeistään sinetöinneen minut ”lätkäjätkäksi”, vaikka nykyisin tunnenkin suurta inhoa jääkiekon MM-kisoja kohtaan. Tästä kaudesta innostus laajeni NHL:n tasolle ja tästä myös muihin ulkomaan sarjoihin. Enimmäkseen tosin näistä sarjoista seuraan suomalaisten pelaajien edesottamuksia.

Tuon kauden aikana innostuin myös maalivahtina pelaamisesta. Pesäpalloa pelatessa koppaaminen tuntui helpolta ja hauskalta, ehkä se osittain ajoi veskarin tontille. Oma asiansa on toki voinut olla maalivahtien varusteet, mitkä näyttivät hienoilta. Pihapeleissä ja liikuntatunneilla olinkin käytännössä aina maalissa, jos itselläni vain oli tahtoa mennä maaliin. Välillä halusin päästä kenttäpelaajaksi tekemään kuvioita.

Toisin kuin monet voisivat luulla, aloitin kiekon pelaamisen seuratasolla vasta 13 – 14-vuotiaana vuonna 1999. Jo tuolloin yleisesti pidettiin kiekon aloittamisen ”tosissaan” seuratasolla tuon ikäisenä aivan liian myöhäisenä. Tuolloin en käytännössä saanut lainkaan maalivahtiopetusta, enkä saanut sellaista myöhemmässäkään elämänvaiheessanikaan (pl. nyt parhaillaan käynnissä oleva kausi). Kuitenkin 13 vuotta myöhemmin jatkan edelleen lajin parissa Jääkiekkoliiton alaisessa kilpasarjassa (toki taso on vain nk. ”mutasarja”) 3. divarissa ja lukuisissa harrasteporukoissa. Mielestäni innostuksestani lajiin kertoo se, että kesän aikana saatoin yhden viikon aikana olla jäällä 15 kertaa eri vuoroilla.

Jääkiekko on minulle iso asia ja harrastuksen suhteen jonkinlainen henkireikä. Seuraan sitä aktiivisesti laajalti ja innostun usein etsimään täysin hyödytöntä faktatietoa lajiin liittyen. Ja tulee minulle peräti kolme jääkiekkoaiheista lehtijulkaisua kotiini. Lajin parissa olen kokenut monenlaiset tunteet ilosta ja onnellisuudesta aina suruun ja itkuun. Suomen töppäilyt vuoden 2003 kotikisoissa ja tappio Torinon olympialaisten fiinalissa, nekin omalla surullisella tavallaan iso asia. Ja tunteet on mielestäni upea asia tässä lajissa, kuten urheilussa ylipäätään.

Yhtenä toiveenani onkin löytää lajin parista itselleni työpaikka.

1. luukun paikalle oli helppo valita kovaksi asiaksi

Jääkiekko

rikasta opiskelijaelämää

”Vittu, äijällä on kans aina rahaa lähtee jonnekin. Ooks joku rikas vai?”

”No olen kai saatana. Köyhät kyykkyy.”

No, en minä mikään lottomiljonääri ole. Mutta hyvä kuitenkin nostaa itsestään omia parhaita puoliaan esiin niiden 99 probleeman lisäksi.

Ja onhan tuollainen ”small talk” tavallaan kiva tapa herättää omaa blogia kuolleen ”elokuva-arvostelijan” jäljiltä. Ehkä tätä pidetäänkin käynnissä omien mielenjohteiden mukaisesti vain.

Mutta hei, innostuin taas käytättämään kymmensormijärjestelmääni, kun luin Satakunnan Kansan verkkosivuilta opiskelijan kolumin. Sen pääsee lukemaan seuraavasta linkistä, kas näin:

http://www.satakunnankansa.fi/+Opiskelu/1194770934859/artikkeli/kolumni+koyhyys+on+kuitenkin+ihan+jees.html

Teksti toi mieleen oman ankean opiskeluajanjakson. Siinä missä muut kärvistelivät ruisleivän ja itääntyneen perunan avulla, itse porskutin kuin jenkkileffoissa urheiludiplomin saanut, koulusta kiinnostumaton joggeri. Luulisin ainakin, korjatkaa ja pudottakaa pilvilinnoista jos olen väärässä.

Eli mitä siis haen, minulla oli opiskeluaikana rahaa käytettävänä.

Onhan se totta, että vanhempani hieman sponsoroitsivat minua. Ja kyllähän edelleenkin pienen pyörälenkin päässä tulee käytyä katsomassa jääkaapin sisältö. Sitä en lopulta tiedä, kuinka isoksi sponsoriraha sitten lopulta kasvoi. Ehkä satoja pennejä. Varmaan enemmänkin, jos jokainen vessapaperirulla ja kissalle tarkoitettu kultakinkkupakkauskin lasketaan.

Mutta siis, minulla oli rahaa säästettynä ennen kuin astuin korkeakoulun maailmaan. Paperitehtaalla ylitöiden kautta hillittömät tilit, intin (noh, siellä vasta tienasikin hyvin) ja yhden lukukauden mittaisen koulunkäyntiavustajan uran jälkeen oli rahaa ehtinyt mennä säästöön. Koulu-uran aikana sen sijaan olin aika paskapalkkaisissa hommissa kesäisin, joista käteen jäänyt osuus oli, noh, vaatimaton. Kolme kesää urheilukentän hoitajana (joista yksi taisikin olla ennen korkeakoulu-uraa, toim. huom.) ja kesä urheiluliikkeessä ennen työuraa HK:lla tuottivat palkkaa tililleni ~ tonnin kuukaudessa. Ja kun miettii kesän riennot + kämpän vuokran, niin melkein hyväntekeväisyyttä siinä teki. Tai piti yllä elämää, miten vain. Työt itsessään oli kuitenkin todella mukavia. Viimeisenä kesätyökesänä tunsinkin itseni miljonääriksi, kun HK:n tilinauhat sai käteen parin viikoin välein. Ja jopa tilille kertyi säästöjä.

MUTTA JOS ITSE ASIAAN, jos minulla sellaista ylipäätään on.

Olen onnistunut jotenkin omaksumaan itselleni varsin pihin ja ehkä vaatimattomankin elämäntyöni. Pienenä Aku Ankkoja lukiessä Roope Ankka oli ehkä jonkinasteinen esikuva. Äijä, jolla on ihan perkeleesti rahaa, eikä sekään riitä vielä. Tarinoissa oli keinoja jos millaisia, miten Roope on kerännyt rahaa. Erityisesti venyttämällä penniä äärimmilleen. Muistan edelleen pikkumuksuna ajatelleeni isän lukiessa ”akkaria” ääneen, että ”olisipa itsellänikin noin paljon rahaa, niin ei tarvitsisi töitä tehdä lainkaan”. Vaikka tuolloin alle kouluikäisenä tajusin työstä yhtä paljon kuin sika tuulimyllystä. Korkeintaan ehkä sen, että ”nyt on äiti pois kotoa, nyt on isä pois kotoa”. Mutta ehkä tämä on siivittänyt minua eteenpäin. Ja ehkä siksi en myöskään työskennellyt koulun ohella, mitä nyt viimeisenä vuotena hieman yritettiin tunkea jalkaa ovenväliin ja hakea mahdollisuuksia.

Tarkkaan en muista, miten minua on lapsena opetettu rahaa käyttämään. Luultavasti on kehoitettu käyttämään ”fiksusti”, kun niin on myös näemmä toimittu. Kuitenkin muistaisin isän ehkä enemmän painottanut säästämiseen, kun äiti taas lahja/perintörahat ostamalla jotain materiaa, jolla muistaa, mistä raha on tullut. En minä osannut silloin, ja oikeastaan vieläkään, sisäistää sitä ajatusmallia. Muistoja on juu tärkeä aina olla, mutta omasta mielestäni muistan esimerkiksi vielä elossa olevat mummuni ja pappani hyvin, ilman sijoittamalla rahan johonkin esineeseen. Ja jos aiheesta vähän astutaan sivupolulle, niin pappan kirjoittama kirja tulee olemaan aina se muisto. Teot ja ne annetut lahjat tuovat ja luovat ne muistot. Ehkä siksi minulla myös on perkeleen hyvä muisti, mitä tulee erinäisiin tapahtumiin illanistujaisissa ja tapahtumissa, mitkä muut kanssaeläjät ovat ehtineet jo unohtamaan. Pelkäänkin dementiaa ja muistini menettämistä yli kaiken.

Siinä missä ulospäin saatoin kouluaikana näyttää rikkaalta snobilta lätkäharrastuksineni ja rahahuolettomuudellani GooMien ja muiden opiskelijakinkereiden suhteen, olin loppupeleissä todella pihi. Kun muut hommasivat ne ylelliset taulu-tv:t ja ”pleikkari” kolmoset, itse kärvistelin Daweoon putki-tv:llä ja vanhalla ”pleikkari” kakkosella. Jäi itseasiassa pelaamiset tuona aikana, peleihin sijoitettavat rahat päätin käyttää muuhun. Mutta näillä minä pärjäsin ja näillä minä viihdyin ja olin tyytyväinen. Vaatteetkaan eivät ehkä ihan sitä viimeisintä huutoa olleet. Ja kun muut vaelsivat kebablaattoreissa ja Hessun burgereissa, itse tyydyin kotoa tuotuihin äidin herkkuruokiin. Välillä mieli olisi tehnytkin jotain muutakin ruokaa ja varaa olisi todella ollutkin. Innostuminen kierrättämiseen auttoi myös tässä. Ehkä säästö kierrätyksen suhteen ei ollut sadoissa markoissa mitattavissa, mutta varmasti kattoi osan menoista. Ja olihan se kivaa säästää vaikkapa vappukustannuksissa, kun väsäsi jotain perkeleen hienoa itse, kuin ostaa Tiimarista sama paska parilla kympillä. Jota tosiaan käytti sen kerran. Jos sitäkään.

Itse pidin suomalaisen kulttuurin ja ajattelutavan mukaan tärkeimpänä ryyppyehtoollisia. Erityisesti ”kovan luokan” iltoja GooMeineen ja Olutviesteineen, ja näitä varten mielestäni oli hyvä sijoittaa rahaa sukan varteen. Olihan minulla myös budjetit illanviettoja varten. Kun keskiviikkoisin ”Onnelasta” sai hanakaljan eurolla, riitti 20 euroa mainiosti humaltumiseen. Ja perkele, vielä kepsulassa käymiseen jos nälkä iski. Mutta usein puhaltelin ja pyörittelin silmiäni, jos tovi ennen Olutviestin tyylistä h-hetkeä alkoi koiranpentumaista vinkumista kuulumaan ”no emmää taidakaan, ei mulla ole rahaa”, vaikka tapahtuma on ollut tiedossa ja näköpiirissä jotain puoli vuotta ennen sitä h-hetkeä. Ehkä juuri kaksi päivää ennen tapahtumaa on ollut vitun tärkeätä ostaa se joku farkkukokoelma, mikä sitten meni kuukautta myöhemmin hukkaan, tai ei enää mahtunut päälle. Tai vetäistä kalsarikännit muutaman satasen edestä muistamatta illasta mitään, kun SE tapahtuma on ollut ylihuomiseksi tiedossa. Tai, tai, tai... ja niin. Jos se raha muutenkin oli tiukassa ja tiedossa oli joku isompi tapahtuma, niin miksi, MIKSI, pitää sortua moiseen naurettavuuteen. Ja tähän olen törmännyt aikuisiälläkin. Siis helvetti, ei se rahan arvon ymmärtäminen voi olla niin vaikeaa: jos ”tärkeä” rahan arvoinen A on toteutumassa, päätän sijoittaa saman rahan ja enemmän turhuuteen Ö. Maken järki? Näinkö vuokra-asiatkin hoidetaan? ”Juu, olisin muuten maksanut vuokran, mutta näin saatanan hienot 'Angry Birds' -tossut, maksoi vain 400 egee, että kyl kai sen vuokran maksan ens kuussa kun tili tulee”. Tai jotain. Helvetti kun vituttaa tuommoiset itkemiset, mitkä on itseaiheutettuja.

Koulun jälkeen kun astuin työelämään, hankein nämä ”mieltä ylentävät, muttei välttämättömät” materiat itselleni: tv vaihtui leveämmäksi ja litteämmäksi ja PS2 sai päivityksen muotoon PS3, vaikka molemmat vanhemmat kapistukset ovat yhä käytössäni. Ja vaatekaappinkin on saanut ehkä liiaksikin täydennystä ja orastavasti olen aloittanut dvd -leffojen keräämisen. Mutta onhan se omanlainen askeettisuus säilynyt, vaikka ei olisi tarpeen. Pulloja tulee edelleen kerättyä ja pyrin käyttämään vanhat ”ei-edustavat” vaatteet loppuun töissä ja kun ”kukaan ei ole näkemässä”. En muuten ymmärrä sitäkään, miksi edustavia vaatteita käytetään yksin kotona tai ulkona lenkkeillessä, kun ne on piiloutuneena lenkkipuvun alle. Mutta asiaan taas, en vieläkään ravaa kebabbiloissa, vaikka yksi sellainen olisi lähempänä asumustani kuin koskaan ennen. Työpaikan tehtaanmyymälästä kuitenkin saan sen ruoan halvemmalla. Enkä jaksa olla ryyppyiltojen perään. Kuitenkin kesästäni huomasi, että tykkään kiertää ”isoja” tapahtumia ja hakea niistä kokemuksia ja tavata uusia ihmisiä (ja alkoholitottumuksestani voi lukea aiemmasta blogikirjoituksestani). Tosin kebabbiloihin ja alkoholin käyttöön liittynee myös ajatus terveellisemmstä elämäntavasta ja omasta ulkomuodosta.

Ja kuten arvata saattaa, on mulla nyt sitten rahaa enemmän kuin paskalle taipuu. Vai onko? Ainakin haluan uskotella niin. Eihän sitä materiaa voi tietenkään loputtomasti ostaa ja kerätä. Mutta miksi sitten säästäisin ja kerään rahaa? Haluanko tosiaan sen kuutioeekkerin rahaa itselleni? Lähdenkö vielä koulun penkille opiskelemaan, ehkä sen opettajan tittelin vihdoinkin? Ehkä, enkä itsekään vielä tiedä vastausta.

Kirppiksillä muuten voisi toki edelleen käydä, niiden kiertäminen on ehtinyt jäämään hävettävän vähäiseksi viimeisen parin vuoden aikana. Helposti niistä löytyisi vaikkapa jotkut kivat farkut, festarikuteita tai jopa pelejä ja dvd-levyjä kerättäväksi + mitä tahansa muuta veikeää. Helvetti, voihan sieltä löytää elämänkumppaninsakin. Ei tosin taida olla ostettavissa, mutta....

nooh, säälittävän ja yksinäisen on eläteltävä toiveita.

Aasinsilta se tämäkin.

15 - 17

Aina vain sitä laiskistuu tämän suhteen. Voinee ollakin, että jää kuukauden tiivistelmäksi viikoittaisen raportoinnin sijaan. Ja niin todennäköisesti tulee käymäänkin.

Jos oikein osaan lukion matematiikkaa, näiden viikkojen aikana saldoksi kertyi 25. Uusina, siis juuri teatterilevityksessä olleet, elokuvina tuli nähtyä ”Nälkäpeli” ja ”American Pie: Luokkakokous”. Molemmat katsomisen arvoisia. Saattaa myös vaikuttaa laiskuudelta, mutta viikon (viikkojen) paskan ja flopin jakaa sama elokuva. Koska se yksinkertaisesti on niin paska. No, aloitetaanpa.

Viikkojen paska ja floppi: Che – Kapinallinen (2008)

Ei perkele. Ja minä kun aikanaan odotin tämän kaksiosaisen ”Chen” näkemistä. Kyllä nyt hävettää.

Jos ensimmäinen osa oli jollain tasolla katsottavissa, tämä ei sitä ainakaan ole. Kauhulla mietin sitä, kun nämä ”mestariteokset” on esitetty yhteen putkeen kidutettavalle yleisölle. Hyi hitto.

Minun piti oikin Googlettaa ja katsoa, miksi tätä leffaa ylipäätään pidetään edes kelvollisena. Niin, itsehän katson elokuvia enemmän ”taviksen” silmin kuin itseään täynnä olevan wannabe -hifistelijän, joka syö sipulijäätelö oreganolla. Itse en ainakaan pirullakaan saa tylsästä leffasta irti sitä, että ”Ooh, onpas kauniita maisemia Etelä-Amerikan maastoissa”. Jos haluan niitä maisemia katsoa, niin vittu sentään, Googletan vaikka ne kuvat sitten. Enkä tuhlaa elämästäni paria tuntia katsomalla paskaa elokuvaa todeten samalla: ”Kas, onpas kaunis maisema. Tämä elokuva on sittenkin hyvä”.

Niin, tämä osa kertoo Chen matkasta ”uudessa” maassa, missä hänellä on samat kunnianhimoiset tavoitteet kuin Kuubassa oli aikanaan. Eipä se sitten ollutkaan samanlaista Tuhkimo -tarinan riemukulkua. Että näin. Kerrotaan siinä toki taisteluhengen kariutumisesta ja blaa blaa.

Minun mielipide: Kaikki ne pässit hipsterit ja muut idiootit, jotka kulkevat Chen paita päällä kaupungilla ja kylillä ”wuu, vapaus lehmille!” -maailmankuvallaan kerättäisiin yhteiseen karsinaan ja tämä ”taideteos” molempine osineen esitettäisiin näille. Varmasti muuttuisi heidänkin käsityksensä vapahtajasta ja sankari-Chestä ja paidat katoaisi katukuvasta. Tai jos paidat liikkuisi yhä katukuvassa, tulisi heille lahjoittaa myös Stalinin paidat käytettäviksi. Samat ajatusmaailmat ja toimenpiteet molemmilla herroilla oli.

Del Toro näyttelee kelvollisesti, mutta ei se mitään pelasta. Ei Selännekään tekisi Mongolian jääkiekkojoukkueesta hyvää, jos hän liittyisi sinne pelaamaan.

IMDb arvostaa: 6.9

Oma arvio: 3

Viikkojen ”underdog”: Gamer (2009)

PERKELE!

Joku sankari varmasti vetää herneet nenään, kun haukun Chetä ja ylistän ”Gameriä”, mutta PERKELE! Kasarin toimintaleffat on tulleet takaisin!

Jokseenkin yliampuva ja hävettävän koominen juoni, mutta kyllä se iskee tällaiseen kasaritoimintaleffojen faniin. Näitä ehdottomasti lisää maailmalle.

Gerard Butler hiihtää spartalaisen voimin myös videopelien maailmassa. Vankilaan tuomitut taparikolliset (ja työttömät näyttelijät) istutetaan tehokkaan teknologian avulla videopeleihin hahmoiksi. ”Pelihahmo” voi ansaita itselleen vapauden voittamalla/selviytymällä 30 kertaa CS:n kaltaisessa killing spreessä, mutta videopelimogulilla on aikomuksena estää asia.

Voiko parempaa juonta enää ollakaan? No, ehkä ”Hobo With a Shotgun” vie vielä voiton. Mukaan juoneen astuvat vielä hakkerit, Dexter -sarjasta paremmin tunnetun Michael C. Hallin esittämä kiero videopelimogulin toiminnat sekä Gerard Butleria pelissä ohjaava nulikka Simon Silverton. Vilahtaa leffassa myös sellaisia tunnettuja nimiä kuin John Leguizamo ja Terry Crews pelihahmoina.

En ollut ennen kuullut tästä elokuvasta mitään, syynä on luultavasti ollut yleisön heikohko arvostus elokuvaa kohtaan. Mutta helvetti, jos joku nykypäivän toiminta saa samanlaisen pikkupojan innostuneisuuden kuin ”Die Hardit” ja ”Terminaattorit”, ei se elokuva voi olla paska. Olkoot ”ammattimaiset” kriitikot mitä mieltä tahansa.

IMDb arvostaa: 5.7

Oma arvio: 8

Viikkojen paras: Nälkäpeli (2012)

Jos itse treffit eivät onnistuneet, niin ainakin leffa oli hyvä. Kyllä, olin treffeillä katsomassa tämän.

Kieltämättä ennakkoluulot elokuvasta oli ”halpa kopio 'Battle Royalista'”. Noo, ehkä se elokuva vähän sitä olikin. Tai ei halpa, mutta yhteneväisyyttä leffoissa on. Ja paljon.

On parempi, että kopioin juonen Wikipediasta: ”Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suurimman osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruuasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem, kolmetoistavyöhykkeinen maa. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun, ja kolmastoista vyöhyke tuhottiin lopullisesti. Rangaistukseksi kehitettiin Nälkäpeli.”

Toisin kuin ”Battle Royalissa”, näistä kahdestatoista vyöhykkeestä valitaan säännöllisesti tyttö ja poika (huom! Tyttö ja poika, ei mies ja nainen) taistelemaan luonnonomaiselle areenalle kuolemaan saakka. ”Royalissahan” satunnaisesti valittiin koululuokka tappamaan toisiaan pitääkseen Japanin nuorison pelossa. ”Nälkäpeli” ei mässäile verisellä splatterilla ”BR”:n tyyliin, vaikka tappaminen onkin elokuvan oleellinen osa. Ehkä enemmänkin pureudutaan ihmistunteisiin ja nuorison (no, nuoren naispäähenkilön) kasvukipuihin. Heh, kipuihin. Nuorisorakkautta, ”sisar”rakkautta jne jne. ”Nälkäpeliä” voisi väittääkin nuorisoelokuvaksi, mikä kritisoi nykypäivän ”Big Brothereita”, ”Selviytyjiä” ja muita tosi-tv -ohjelmia.

Kuten odottaa saattaa, leffan näyttelijäkaarti on nuorta. Totta kai vanhempiakin näyttelijöitä on mukana ja nimekkäitä sellaisia Donald Sutherlandin ja Woody Harrelsonin johdolla. Jopa Lenny Kravitz jätti kitaran pimputtelun ja näyttelee stylistinä.

Eli joo, yhteneväisyyksiä ”Battle Royaliin” on ja ainakin omaa katselunautintoa hieman häiritsi alitajuinen vertailu näiden kahden välillä. Ehkä siksi en leffalle annakaan täyttä kymppiä. Kieltämättä loppu jäi myös odottamaan parempaa, sillä se tuntui olevan ennalta-arvattavissa.

IMDb arvostaa: 7.6

Oma arvio: 9