”Vittu, äijällä on kans aina rahaa
lähtee jonnekin. Ooks joku rikas vai?”
”No olen kai saatana. Köyhät
kyykkyy.”
No, en minä mikään lottomiljonääri
ole. Mutta hyvä kuitenkin nostaa itsestään omia parhaita puoliaan
esiin niiden 99 probleeman lisäksi.
Ja onhan tuollainen ”small talk”
tavallaan kiva tapa herättää omaa blogia kuolleen
”elokuva-arvostelijan” jäljiltä. Ehkä tätä pidetäänkin
käynnissä omien mielenjohteiden mukaisesti vain.
Mutta hei, innostuin taas käytättämään
kymmensormijärjestelmääni, kun luin Satakunnan Kansan
verkkosivuilta opiskelijan kolumin. Sen pääsee lukemaan seuraavasta
linkistä, kas näin:
Teksti toi mieleen oman ankean
opiskeluajanjakson. Siinä missä muut kärvistelivät ruisleivän ja
itääntyneen perunan avulla, itse porskutin kuin jenkkileffoissa
urheiludiplomin saanut, koulusta kiinnostumaton joggeri. Luulisin
ainakin, korjatkaa ja pudottakaa pilvilinnoista jos olen väärässä.
Eli mitä siis haen, minulla oli
opiskeluaikana rahaa käytettävänä.
Onhan se totta, että vanhempani hieman
sponsoroitsivat minua. Ja kyllähän edelleenkin pienen pyörälenkin
päässä tulee käytyä katsomassa jääkaapin sisältö. Sitä en
lopulta tiedä, kuinka isoksi sponsoriraha sitten lopulta kasvoi.
Ehkä satoja pennejä. Varmaan enemmänkin, jos jokainen
vessapaperirulla ja kissalle tarkoitettu kultakinkkupakkauskin
lasketaan.
Mutta siis, minulla oli rahaa
säästettynä ennen kuin astuin korkeakoulun maailmaan.
Paperitehtaalla ylitöiden kautta hillittömät tilit, intin (noh,
siellä vasta tienasikin hyvin) ja yhden lukukauden mittaisen
koulunkäyntiavustajan uran jälkeen oli rahaa ehtinyt mennä
säästöön. Koulu-uran aikana sen sijaan olin aika
paskapalkkaisissa hommissa kesäisin, joista käteen jäänyt osuus
oli, noh, vaatimaton. Kolme kesää urheilukentän hoitajana (joista
yksi taisikin olla ennen korkeakoulu-uraa, toim. huom.) ja kesä
urheiluliikkeessä ennen työuraa HK:lla tuottivat palkkaa tililleni
~ tonnin kuukaudessa. Ja kun miettii kesän riennot + kämpän
vuokran, niin melkein hyväntekeväisyyttä siinä teki. Tai piti
yllä elämää, miten vain. Työt itsessään oli kuitenkin todella mukavia. Viimeisenä kesätyökesänä tunsinkin
itseni miljonääriksi, kun HK:n tilinauhat sai käteen parin viikoin
välein. Ja jopa tilille kertyi säästöjä.
MUTTA JOS ITSE ASIAAN, jos minulla
sellaista ylipäätään on.
Olen onnistunut jotenkin omaksumaan
itselleni varsin pihin ja ehkä vaatimattomankin elämäntyöni.
Pienenä Aku Ankkoja lukiessä Roope Ankka oli ehkä jonkinasteinen
esikuva. Äijä, jolla on ihan perkeleesti rahaa, eikä sekään
riitä vielä. Tarinoissa oli keinoja jos millaisia, miten Roope on
kerännyt rahaa. Erityisesti venyttämällä penniä äärimmilleen.
Muistan edelleen pikkumuksuna ajatelleeni isän lukiessa ”akkaria”
ääneen, että ”olisipa itsellänikin noin paljon rahaa, niin ei
tarvitsisi töitä tehdä lainkaan”. Vaikka tuolloin alle
kouluikäisenä tajusin työstä yhtä paljon kuin sika
tuulimyllystä. Korkeintaan ehkä sen, että ”nyt on äiti pois
kotoa, nyt on isä pois kotoa”. Mutta ehkä tämä on siivittänyt
minua eteenpäin. Ja ehkä siksi en myöskään työskennellyt koulun
ohella, mitä nyt viimeisenä vuotena hieman yritettiin tunkea jalkaa
ovenväliin ja hakea mahdollisuuksia.
Tarkkaan en muista, miten minua on
lapsena opetettu rahaa käyttämään. Luultavasti on kehoitettu
käyttämään ”fiksusti”, kun niin on myös näemmä toimittu.
Kuitenkin muistaisin isän ehkä enemmän painottanut säästämiseen,
kun äiti taas lahja/perintörahat ostamalla jotain materiaa, jolla
muistaa, mistä raha on tullut. En minä osannut silloin, ja
oikeastaan vieläkään, sisäistää sitä ajatusmallia. Muistoja on
juu tärkeä aina olla, mutta omasta mielestäni muistan esimerkiksi
vielä elossa olevat mummuni ja pappani hyvin, ilman sijoittamalla
rahan johonkin esineeseen. Ja jos aiheesta vähän astutaan
sivupolulle, niin pappan kirjoittama kirja tulee olemaan aina se
muisto. Teot ja ne annetut lahjat tuovat ja luovat ne muistot.
Ehkä siksi minulla myös on perkeleen hyvä muisti, mitä tulee
erinäisiin tapahtumiin illanistujaisissa ja tapahtumissa, mitkä
muut kanssaeläjät ovat ehtineet jo unohtamaan. Pelkäänkin
dementiaa ja muistini menettämistä yli kaiken.
Siinä missä ulospäin saatoin
kouluaikana näyttää rikkaalta snobilta lätkäharrastuksineni ja
rahahuolettomuudellani GooMien ja muiden opiskelijakinkereiden
suhteen, olin loppupeleissä todella pihi. Kun muut hommasivat ne
ylelliset taulu-tv:t ja ”pleikkari” kolmoset, itse kärvistelin
Daweoon putki-tv:llä ja vanhalla ”pleikkari” kakkosella. Jäi
itseasiassa pelaamiset tuona aikana, peleihin sijoitettavat rahat
päätin käyttää muuhun. Mutta näillä minä pärjäsin ja näillä
minä viihdyin ja olin tyytyväinen. Vaatteetkaan eivät ehkä ihan
sitä viimeisintä huutoa olleet. Ja kun muut vaelsivat
kebablaattoreissa ja Hessun burgereissa, itse tyydyin kotoa tuotuihin
äidin herkkuruokiin. Välillä mieli olisi tehnytkin jotain muutakin
ruokaa ja varaa olisi todella ollutkin. Innostuminen kierrättämiseen
auttoi myös tässä. Ehkä säästö kierrätyksen suhteen ei ollut
sadoissa markoissa mitattavissa, mutta varmasti kattoi osan menoista.
Ja olihan se kivaa säästää vaikkapa vappukustannuksissa, kun
väsäsi jotain perkeleen hienoa itse, kuin ostaa Tiimarista sama
paska parilla kympillä. Jota tosiaan käytti sen kerran. Jos
sitäkään.
Itse pidin suomalaisen kulttuurin ja
ajattelutavan mukaan tärkeimpänä ryyppyehtoollisia. Erityisesti
”kovan luokan” iltoja GooMeineen ja Olutviesteineen, ja näitä
varten mielestäni oli hyvä sijoittaa rahaa sukan varteen. Olihan
minulla myös budjetit illanviettoja varten. Kun keskiviikkoisin
”Onnelasta” sai hanakaljan eurolla, riitti 20 euroa mainiosti
humaltumiseen. Ja perkele, vielä kepsulassa käymiseen jos nälkä
iski. Mutta usein puhaltelin ja pyörittelin silmiäni, jos tovi
ennen Olutviestin tyylistä h-hetkeä alkoi koiranpentumaista
vinkumista kuulumaan ”no emmää taidakaan, ei mulla ole rahaa”,
vaikka tapahtuma on ollut tiedossa ja näköpiirissä jotain puoli
vuotta ennen sitä h-hetkeä. Ehkä juuri kaksi päivää ennen
tapahtumaa on ollut vitun tärkeätä ostaa se joku farkkukokoelma,
mikä sitten meni kuukautta myöhemmin hukkaan, tai ei enää
mahtunut päälle. Tai vetäistä kalsarikännit muutaman satasen
edestä muistamatta illasta mitään, kun SE tapahtuma on ollut
ylihuomiseksi tiedossa. Tai, tai, tai... ja niin. Jos se raha
muutenkin oli tiukassa ja tiedossa oli joku isompi tapahtuma, niin
miksi, MIKSI, pitää sortua moiseen naurettavuuteen. Ja tähän olen
törmännyt aikuisiälläkin. Siis helvetti, ei se rahan arvon
ymmärtäminen voi olla niin vaikeaa: jos ”tärkeä” rahan
arvoinen A on toteutumassa, päätän sijoittaa saman rahan ja
enemmän turhuuteen Ö. Maken järki? Näinkö vuokra-asiatkin
hoidetaan? ”Juu, olisin muuten maksanut vuokran, mutta näin
saatanan hienot 'Angry Birds' -tossut, maksoi vain 400 egee, että
kyl kai sen vuokran maksan ens kuussa kun tili tulee”. Tai jotain.
Helvetti kun vituttaa tuommoiset itkemiset, mitkä on
itseaiheutettuja.
Koulun jälkeen kun astuin työelämään,
hankein nämä ”mieltä ylentävät, muttei välttämättömät”
materiat itselleni: tv vaihtui leveämmäksi ja litteämmäksi ja PS2
sai päivityksen muotoon PS3, vaikka molemmat vanhemmat kapistukset
ovat yhä käytössäni. Ja vaatekaappinkin on saanut ehkä
liiaksikin täydennystä ja orastavasti olen aloittanut dvd -leffojen
keräämisen. Mutta onhan se omanlainen askeettisuus säilynyt,
vaikka ei olisi tarpeen. Pulloja tulee edelleen kerättyä ja pyrin
käyttämään vanhat ”ei-edustavat” vaatteet loppuun töissä ja
kun ”kukaan ei ole näkemässä”. En muuten ymmärrä sitäkään,
miksi edustavia vaatteita käytetään yksin kotona tai ulkona
lenkkeillessä, kun ne on piiloutuneena lenkkipuvun alle. Mutta
asiaan taas, en vieläkään ravaa kebabbiloissa, vaikka yksi
sellainen olisi lähempänä asumustani kuin koskaan ennen. Työpaikan
tehtaanmyymälästä kuitenkin saan sen ruoan halvemmalla. Enkä
jaksa olla ryyppyiltojen perään. Kuitenkin kesästäni huomasi,
että tykkään kiertää ”isoja” tapahtumia ja hakea niistä
kokemuksia ja tavata uusia ihmisiä (ja alkoholitottumuksestani voi
lukea aiemmasta blogikirjoituksestani). Tosin kebabbiloihin ja
alkoholin käyttöön liittynee myös ajatus terveellisemmstä
elämäntavasta ja omasta ulkomuodosta.
Ja kuten arvata saattaa, on mulla nyt
sitten rahaa enemmän kuin paskalle taipuu. Vai onko? Ainakin haluan
uskotella niin. Eihän sitä materiaa voi tietenkään loputtomasti
ostaa ja kerätä. Mutta miksi sitten säästäisin ja kerään
rahaa? Haluanko tosiaan sen kuutioeekkerin rahaa itselleni? Lähdenkö
vielä koulun penkille opiskelemaan, ehkä sen opettajan tittelin
vihdoinkin? Ehkä, enkä itsekään vielä tiedä vastausta.
Kirppiksillä muuten voisi toki
edelleen käydä, niiden kiertäminen on ehtinyt jäämään
hävettävän vähäiseksi viimeisen parin vuoden aikana. Helposti
niistä löytyisi vaikkapa jotkut kivat farkut, festarikuteita tai
jopa pelejä ja dvd-levyjä kerättäväksi + mitä tahansa muuta
veikeää. Helvetti, voihan sieltä löytää elämänkumppaninsakin.
Ei tosin taida olla ostettavissa, mutta....
nooh, säälittävän ja yksinäisen on
eläteltävä toiveita.
Aasinsilta se tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti