leffasuositus: marras- joulukuu.

No hupsista saatana, marraskuu jäi näemmä väliin. Ei kai se mitään, seuraava leffa kun on niin kovaa tykitystä, että se hoitaa niin marraskuun, kuin joulukuunkin leffasuosituksen.

Road House - Kuuma Kapakka (1989)

Pelkästään tämän leffan ansiosta Patrick Swayze olisi ansainnut roolin Expendablesista.

Patrick Swayze on jäätävän kova portsari Dalton, josta liikkuu jos jonkinmoista legendaa puskaradiosta toiseen. Eletäänhän kultaista kasaria, jolloin faktoja ei pystytty tarkistamaan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Dalton skoutataan pian kylään nimeltä Jasper ja siellä kapakkaan nimeltä Double Deuce. Osmantuvan kaltainen väkivallan Mekka halutaan muuttaa baariksi/yökerhoksi, johon ihmiset myös kylän ulkopuolelta tulisivat viettämään iltaa. Mukaan sekoitetaan mustasukkaisuusdraamaa ja Jasperin oma mafioson asemassa oleva Ben Gazzarran esittämä Brad Wesley, joka ei oikein välitä Daltonin saapumisesta hänen reviirilleen. On potkimisten, baaritappeluiden ja ninja-levelin tasoisten repimisten aika.

Road House edustaa juuri täydellisesti sitä elokuvatyyliä, josta pidän. Sellaista kasari-actionia, mitä esimerkiksi Silmitön Raivo, Rautakotka ja Jäätävä Polte edustaa. Juonen kaarre kaikissa kuta kuinkin samanlaista (kaikki hyvin, pieni vastoinkäyminen, panokohtaus, läheisen epäonni/kuolema, kostoretki) ja kaikkia yhdistää aavistuksenomainen kömpelyys. Eikä ihmekään, että ainakin Road House on nimitetty Razzie -palkinnoissa (ns. Anti-Oscar -gaala, jossa vuosittain palkitaan elokuva-alan huonoimmat suoritukset) Top 100-listalle ”nautittavimmat huonot elokuvat”. Elokuva kun on muiden mainittujen kanssa ”salainen nautinto”. Varmasti sen takia tämä on saanut myös humoristista huomiota mm. Family Guyssa.

Leffa parantaa suorittamistaan kuin sika juoksuaan. Dalton muuttaa uudessa kylässä asumaan navetan yläkertaan, häirikköasiakkaiden poistaminen muuttuu rauhallisista yrityksistä potkimiseksi ja tuopilla hakkaamiseksi, mustasukkainen exä kyttää joen toiselta puolelta panotouhuja ja lopulta ampuma-aseetkin löytävät roolinsa elokuvassa. Jopa showpainija Terry Funk on saatu mukaan elokuvaan. Eikä kasari-action olisi mitään ilman muutamaa räjähdystä.

Jos tällaisia elokuvia ei osaa katsoa kieliposkella, todennäköisesti ei tästä tule pitämäänkään millään tasolla. Ja sellainen katsoja on täysin paska ihminen, joka ei ansaitse kavereita.

Mietin pitkään arvosanan kanssa ja päädyin antamaan numeroksi 8. Ja se kaduttaa jo nyt, kyllä tämä on yhtälailla myös ysin leffa.

IMDb arvostaa: 6,4

Kalmari arvostaa: 8

leffasuositus: lokakuu.

Gridiron Gang (2006)

Olen aina pitänyt urheiluleffoista. Yhdistyyhän niissä kaksi intohimoani: urheilu ja elokuva. Pääasiassa urheilulajeilla ei ole niinkään ollut minulle koskaan merkitystä tämänlaisissa elokuvissa, eikä tämä jenkkifutisleffa tee siihen poikkeusta.

The Rock (eli siis se showpainiheppu, joka oikealta nimeltään tunnetaan Dwayne Johnsonina) on yhdessä Xzibitin kanssa nuorisovankilan vartijoita, hoitajia, tai mikä se oikea titteli heille ikinä lieneekään. Vankilaan/hoitoon päätyvät nuoret ovat useimmiten jengiläisiä, joille kuolema on ollut arkipäivää. Jengiläisten elämäntyylikin on niin iskostunut päähän, että vankilasta päästessä lähes kaikki nuoret päätyvät kadulle jengitappeluihin ja kenties päättämään sitä kautta elämänsä. The Rock, roolihahmonaan Sean Porter, entisenä jenkkifutaajana keksii ehdottaa johdolle, että nuorisovankilalaiset ohjataan ja opetetaan jefun pariin. Urheilujengi – paras jengi. Sillä ehkä nuoriso saadaan jatkossa pelastettua kaduilta. Pelaahaan vankilan joukkueessa eri taustoista ja eri jengeistä tuleva henkilöt nyt saman ”perheen” parissa. Voihan taustalla toki myös olla Porterin halu saavuttaa vielä jefussa jotain, kun oma ura päättyi ennen aikojaan.

Gridiron Gang aavistuksen poikkeaa tyypillisistä urheiluelokuvista, vaikka onhan urheilevia vankeja ennenkin elokuvissa nähty. Urheilun parissa hyvin vähän aikaa viettäneet nuoret eivät hallitse lajia aluksi (kyllä, tämä on hyvin tuttua urheiluelokuvissa), mutta kehittyvät elokuvan edetessä paremmiksi pelaajiksi. Spoiler spoiler, tässä leffassa ei mestaruuspyttyjä nostella kuten Mighty Duckseissa (oho, paljastinko toisesta elokuvasta nyt jotain?), mutta se ei tietysti se suurin päämäärä vankilajengille kuitenkaan ole. Hyvä tavoittelemisen aihe kuitenkin.

Itse tulee harvemmin kiinnitettyä tällaisissa nuorisoa vilisevissä elokuvissa huomiota itse näyttelijätyöhön. Ainakaan negatiivisesti ei kenenkään nuoren näyttelijäsuoritus pistä silmään. Sen sijaan Xzibit tuntuu olevan pääosan ajasta hiljaa, välillä virnistellen ”yo dog” -ilmeellä. Ehkä tähän rooliin olisi voinut paremmankin tyypin saada?

Tositapahtumiin perustuva elokuva on erittäin katsomisen arvoinen meille, jotka urheiluleffoista muutenkin tykkäävät. Ja onhan se toki muillekin suositeltavaa katsottavaa. Jopa IMDb:n arvosana puoltaa katsomista.

IMDb arvostaa: 6.9

Kalmari arvostaa: 8

aikamoinen aika ajatella aikaa.

Ihmisillä on kuulemma kauhea kiire nykyään. Vuorokaudessa on kuulemma liian vähän tunteja. Paskapuhetta, en kuulemma usko.

Breaking Bad on ilmeisesti hyvä sarja, se kannatta katsoa. Ei, se pitää katsoa! On kuulemma jatkuvasti juonenkäänteitä ja tapahtumia. Tuotantokausiakin viisi, yhden jakson kesto vaivainen tunti. Kyllä ainakin pari jaksoa päivässä ehtii katsomaan. Game Of Thrones on kuulemma myös kova sarja. Sitä tehdään yhä, jaksotkin on kestoltaan suunnilleen saman mittaiset kuin Breaking Badissa. Ja on pojat juonenkäänteitä siinäkin! Myös The Wire ja The Sopranos oli kovia tv-sarjoja! Nekin kannattaa katsoa, hetimmiten. Puhumattakaan True Detectivestä! Voi pojat sentään! Ja on Netflixissä kuulemma sellainenkin sarja kuin Narcos.

Hyviä elokuviakin on paljon. Moni on sellaisia, mitkä kannattaa ja mitkä kestää useamman katsomiskerran. On Terminaattoreita, Die Hardeja, Expendablesejä, Scary Movieta ja muuta vastaavaa. Televisiosta tulee välillä näitä elokuvia, välillä muitakin. Osa huonompia, mutta onneksi välillä esimerkiksi Teemalta tulee vanhoja klassikoita. Netflixistä ja Viaplaystä sun muista suoratoistopalveluista näkee myös elokuvia. Suhteellisen uusia, suhteellisen vanhoja. Näkee niitä kuitenkin. Leffateatteriin niitä kannattaa myös mennä katsomaan, eihän se vie päivästä kauaa aikaa. Tuskin se elokuva sitä kahta tuntia pidempi on. Toki ennen elokuvaa tulee mainoksia ihan helvetisti, mutta sen ajan voi älyluurilla somettaa. Hiphei!

Facebookin uutisvirrasta voi katsoa, mitä naapurin Mirkun kissalle kuuluu, minkälainen pinkki elefantti mahtaisin olla ja kas, naapurin Ylermi täyttää vuosia. Ei sitä ole näemmä ehtinyt käydä Facessa kuuteen tuntiin, mutta kai sitä uutisvirran ehtii lukemaan kolmessa vartissa. Sitten voikin tsekata Instagramistä uusimmat herutukset ja ”uuh käyn salilla” -kuvat. On siellä näemmä joku C-tason nevahööd -julkkiskin ottanut kuvan itsestään makaamassa sohvalla. Hyvin tärkeä tallentaa tämä näky verkkokalvoille. Twitteristä pitääkin tarkastaa Tuomas Enbusken ja Aleksi Valavuoren päivän minimivaatimuksena olevat 100+ twiittiä. Kas kummaa, Paawo livetwiittaa paikallisen uppopallojengin matsia. Täytyykin lukea ne kaikki twiitit, jotta saa käsityksen ottelun kulusta. Tuomari on paska, niin tietysti. Snapchatista voikin katsoa, mitä puuroa se Jussin serkkupojan kaima on syönyt aamusti. Ohhoh, Jussin serkkupojan kaima onkin näemmä kuvannut itseään Snapchatiin kolmensadan (300) sekunnin edestä, mukavasti kaikki 10 sekunnin pätkissä. Hyvin oleellista ja kiinnostavaa, Jussin serkkupojan kaima, ei sitä voisi elääkään ilman selostustasti aamustasi, työmatkastasi, vessaistunnostasi, perseenkaivelusta tai yskimisestä. Saati sitten suusta vuotavasta sateenkaarivanasta. Olisi nämäkin kivat nopeat jutustelutuokiot ollut kiva laittaa Faceen tiivistettynä tekstinä. Mutta niin joo, se säästäisi liikaa aikaa arkipäivästä ja on noin muutenkin täysin eri asia. Ask.fm:ssä voi vielä kysellä parit kysymykset, taikka vaikka vastata itse muutamiin. Sähköpostit ehtinee lukemaan toisella hetkellä, kunhan on ensin tykännyt Pekka Poudasta moshpitissä.

Ruokaakin olisi hyvä tehdä jossain välissä. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget olisi ihan hyvää, mutta sen valmistaminen mennee aikaa esilämmityksineen, shamaani-loitsuineen ja lautaselle millintarkasti asetteluun sellaiset neljä tuntia. Ei kai se niin haittaa, itse se syöminen vie vain sellaiset kolme minuuttia. Chalatele carte a la HK:n blöö sziget on niin saatanan hyvää, että se kannattaa tehdä joka päivä. Ja mieluiten kahdesti päivässä. Nam nam nam. Pitää muistaa ottaa Chalatele carte a la HK:n blöö szigetistä kuva sosiaaliseen mediaan. Ja mieluiten kahdesti päivässä, tietenkin.

Pitäisi lähteä tuttavien kanssa baariin yhdelle. Mikäs siinä sitten. Aijaa, normipäivä huomenna vai? Aina on pakko ottaa siinä tapauksessa. Vähän voi olla tylsää, kun kaikki tuijottaa puhelintaan WhatsAppien ja Messengerien viestien paukkuessa. Joku voisi sanoa olevan hiljaistakin. Omakin tasku saattaa naputtaa viesteistä, joita kanssaistujat pöydässä kirjoittavat WhattsApp-ryhmään, jonka kaikki jäsenet istuvat samaisessa pöydässä. Suun avaaminen ja äänen tuottaminen on liiaan nopeaa, järkevämmin voidaan kommunikoida puhelimella kirjoittamalla. Mitä parista typosta, tuo lisähaastetta lukemiseen ja viestin tulkitsemiseen. Aikaa on. Joku keikkakin varmaan samaisessa anniskeluravintolassa alkamassa. Kannattaa kuulemma katsoa. Esityksen alku myöhästyy pari tuntia teknisten vikojen vuoksi, mutta ei sen niin väliä.

Suotavaa olisi nukkuakin ennen töihin menoa. Onneksi ”yksien” jälkeinen päivä on aina normipäivä. Ja kuolemakin kuittaa univelat. Hyvin siinä ehtii vielä ”änärissä” hakkaamaan muutaman pelin ruotsalaista Larsia vastaan. Jos virtuaaliseen kiekon lätkimiseen kyllästyy, niin kai sitä voi Unchartedia tai Call Of Dutyä pelailla. Ja jos oikein innostuu, niin voi retroilla Nintendon kanssa Super Mariota.

Liikuntaakin pitäisi harrastaa, ainakin tohtorisedät ja fitnees-intoilijat niin väittävät. Lajeja on toki monta, mutta alkaa olemaan hankalaa mahduttaa niitä omaan aikatauluun. Kai sitä tunnin lenkin ehtii tekemään jossain välissä, yksi kpl sellaista päivää kohden mieluiten. Kuntosuunnistusta? No hitto, miksei vaikka sitäkin! Ryhmäjumpatkin on kuulemma aika pro juttu. Puulaakisählyä tai höntsäfutistakin voinee kokeilla parina päivänä viikossa, jos ehtii jonkun Game Of Thronesin jakson välillä, ellei sitten Jussin serkkupojan kaiman Snapchatia tule katseltua. Tai työt ole esteenä muulle elämälle.

Jaa niin, taloyhtiön ja ammattiliiton kokouksissakin pitäisi muistaa käydä. Onneksi niitä on sen verran harvoin, ehtii niihin valmistautua Breaking Badin ohella.

Pari hyvää kirjaakin on ilmestynyt. Muutaman romaanin lisäksi on tullut tukku elämänkertoja. Huhujen mukaan todellakin lukemisen arvoisia. Mutta niitä ei kannata lukea ennen kuin on Dan Brownin koko tuotannon lukenut, muuten ne elämänkerrat eivät avaudu täysin, eikä lukeminen silloin ole kokemuksen arvoinen.

Olisi paikallisen kiekkoporukan kotipelikin. Kyllä sitä on pakko mennä katsomaan. Voisi pelin aikana yrittää katsoa uusimman jakson Hottiksista. Tyhmä sarja, mutta pakko sitä on seurata. Paratiisihotelli ja Antti Holma Shown uusimmat jaksot on vielä katsomatta, mutta ne varmaan voi sitten pelin jälkeen katsoa. Ellei tule lähdettyä ”yksille” pelin jälkeen. Pelin aikana ei voi ”yksiä” ottaa, se ei ole sama asia kuin anniskeluravintolassa istuminen. Tai ehkä voi, mutta sitä ei lasketa sitten ”yksiksi”.

Lomareissu pitäisi tehdä? No hitto. Kyllä se pitää tehdä, mutta on syytä varmistaa, ettei puulakisählyssä ole peliviikonloppua. Ai on? Loma kannattaa viettääkin sitten tuossa naapurikunnan karavaanarialueella, ehtii välillä käydä pelissäkin. Ei sitä mihinkään etelään kannata mennä lomailemaan, samalla tavalla siellä kännit vedetään älypuhelin kädessä WhatsAppiin kommunikoiden. Hienoja maisemakuvia näkee kuitenkin Instagramista laittamalla tietyt #hästääg -koodit.

Parisuhteellekin pitää siunata aikaa. Mutta ei sitä nyt oikein ehdi, kun tässä on jo nyt vähän kiire ja kaikkea muuta ohjelmaa luvattuna. Laitan kivan emojin, niin kai tämä suhde on sillä viikon ajaksi taas kuitattu.

leffasuositus: syyskuu.

Mykkä Leffa / Pähkähullujen Paratiisi (Silent Movie, 1976)

Kas kummaa, tämä(kin) leffa on niitä, jolle on keksitty kaksi suomennettua nimeä. Myöhäisempi, oikeampi suomennos on tuo ”Mykkä Leffa”, jolla elokuva myös taannoin Yle Teemalta esitettiin. Aikaisempi suomennos on jostain syystä ”Pähkähullujen Paratiisi”. Joo, onhan elokuvan keskiössä jonkinlaiset pähkähullut, mutta antaa ehkä hieman väärän kuvan itse elokuvan aiheesta. Johon originaali nimi osaa viitata. Toki Suomessa on ollut aikakautensa (tämän leffan suhteen en jaksanut historiikkia tutkia), jolloin suomennokset tehtiin jonkun saman aikakauden huippusuositun elokuvan mukaan, taikka muuten vain houkutellakseen mahdollisimman paljon katsojia teatteriin.

Nimensä mukaisesti Mykkä Leffa on, noh, mykkä leffa. Kunnianosoitus ja ”modernimpi” versio mustavalkoisista mykkäleffoista, onhan tämä sentään värillinen. Sen sijaan mykkäfilmien kaavaa rikotaan siinä, että elokuvassa kuullaan yksi vuorosana. Vieläpä ~ keskellä elokuvaa, mutta sinänsä sille hyvinkin loogisessa kohtaa.

Mel Brooksia pidetään yhtenä parhaimmista elokuvakoomikoista kautta aikojen. Itse en ole järin vahvasti miehen teoksiin perehtynyt, vaikka joitakin elokuvia olen varsinkin lapsena nähnyt. Päällimmäisenä mieleen on jäänyt Dracula – Verevä Vainaja ja Mel Brooksin Mieletön Maailman Historia. Kumpikaan ei sinällään tehnyt nuoreen miehen alkuun vaikutusta. Enkä tiedä, tekisikö nytkään. Mykkä Leffa sen sijaan teki.

Itse elokuvassa Mel Brooks on Mel Funn. Elokuvaohjaaja, joka haluaa tehdä pienelle elokuvayhtiölle mykkäfilmin, mikä voisi pelastaa yhtiön toiminnan. Oudolta kuulostava idea, eihän mykkäfilmejä oltu tehty 40 vuoteen, mutta lopulta se saa yhtiön edustajilta kannatusta. Funn ryhtyykin toteuttamaan elokuvaansa yhdessä toveriensa Martyn ja Domin kanssa, joita näyttelee (yllätys yllätys) samat etunimet omaavat Marty Feldman ja Dom DeLuise. Kolmikko lähtee skouttamaan ja rekrytoimaan tähtitason näyttelijöitä mukaan elokuvaansa.

No miksi olen jonkun mykkäelokuvan valinnut leffasuositukseeni? Toisin kuin muut aiemmin (lapsena) näkemäni Mel Brooksin elokuvat, tämä sai paikoitellen minut nauramaan. Mustavalkoisille mykkäleffoille uskolliset ääniefektit eri tilanteissa (kenties jopa tässä paremmin toteutettuina?) toteutuvat hyvin. Tuon entisajan elokuville tyyliset slapstick-huumori on myös hyvin toteutettu. Eikä liian lapsellisesti, taikka sitten juurikin niin. Kuitenkin sen verran pätevästi, että se sai minunlaisen ihmisen viihtymään elokuvan parissa. Lisäksi edesmenneen Marty Feldmanin ulkoinen habitus on niin uskomaton. Miten joku ihminen voi näyttää tuolta ja miten osaa vielä hyödyntää sitä täydellisesti näyttelemiseen. Martyn roolihahmo onkin se, joka varasti ainakin minun huomioni täydellisesti. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän kiinnitti Martyyn huomiota: minkä sarjakuvamaisen eleen hän tällä kertaa tekee.

Marty.

Tähtinäyttelijöitä rekrytoidessa kolmikko lähestyykin liutaa oman aikakautensa huippujulkkiksia, joiden bongaamisesta nykypäivän nuorikin osaa olla innoissaan. 80-luvun lapsi osasi helposti tunnistaa Burt Reynoldsin, James Caanin ja Paul Newmanin. Tietyllä tapaa jokainen näistäkin näyttelijöistä nauraa omalle tähtistatuksen diivailulleen. Oma hauska juttunsa siinäkin.

Moni Scary Movie -saagan parissa kasvanut ei välttämättä koe samanlaista riemua Mykkä Filmin parissa, eikä se minua haittaakaan. Itse koin, ja se riittää minulle. Elokuva on myös ”sopivan” lyhyt, kesto on alle puolitoista tuntia. Luulisi sen olevan siis helppo katsottava monillekin.

IMDb arvostaa: 6,7

Kalmari arvostaa: 8