joulun kalenteri vol.2: 2. luukku.

Ronal Barbaren, 2011

Joillakin on paska huumorintaju. Joillakin on vielä paskempi. Minulla ehkä paskin. Onneksi tanskalaiset osaavat tehdä suhteellisen paskan huumorin omaavaa animaatiota.

Ronal on barbaari, jos sitä ei leffan nimestä osannut vielä päätellä. Mutta ei ihan Iso-Aatun näköinen barbaari, ehei. Enemmänkin sellainen pieni ja heiveröinen, jota ”Kummelin” Timo Kahilainen voisi helposti esittää. Vastoin kaikkia odotuksia (okei, onhan se odotettavissa) Ronalin pitää lähteä sankarihommiin, kun koko kotikylän barbaarit ovat jostain syystä epäkäytettävissä.

No, juoni on aika simppeli, puhkikulutettu. Paskakin. Ehkä animaatiokaan ei ole sulavinta, edes konsolipeleihin verrattuna. Mutta leffan huumori onkin se, mikä tekee tästä voittavan elokuvan. Ja se on se punainen lanka tässä. ”South Parkin” hengessä huumoria viedään alemmas ja alemmas, privaattialueille saakka. Ja se toimii, eihän ”South Parkin” animaatiokaan ole kaunista (joo joo, ei sen ole tarkoitus ollakaan).

Ehkä ihan suvun junioreille tätä ei kannattane esittää. Toki, onhan mm. kivespusseista joskus syytä tulla seksuaalivalistusta puberteettinuorille. Mutta nauretaan me lapsenmieliset aikuiset ensin tälle elokuvalle.

IMDb arvostaa: 6,5

Kalmari arvostaa: 7

joulun kalenteri vol.2: 1. luukku

No moikka.

Kirjoittaminen on edelleen sujunut säännöllisen epäkäytännöllisen säännöllisesti. Toisinaan tuntuu, että kirjoittaminen tulee jäämään entistä enemmän taka-alalle. Miksi? No siksi, että on elämään tullut muutakin puuhastelemista (= 8-bittinen Nintendo). Yrittäkää elää sen kanssa, minäkin yritän.

Mutta joulukalenteristani ajattelin pitää kiinni. Siitä samasta ideasta, minkä viime vuonnakin tein. Pettymykseksi voin jo nyt sanoa, että tällä kertaa ei ylletä mitenkään viime vuoden tasolle. Aika hankala on ylipäätään pyrkiä sen tasolle, sen verran paljon se sai kiitosta. Mutta hei, yritetään nyt kuitenkin jotain! (alla linkit viime vuoden kalenteriin)

 1. luukku http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/hei-vain.html

ja viimeinen, 24. http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/12/joulun-kalenteri-24-luukku.html

Elokuvat on minulle ollut isohko juttu. Elokuvista ajattelin tällä kertaa kalenterinkin tehdä. Elokuvathan on pop.

Mitään perinteistä ”tässä on vittu mun kuumimmat suosikkileffat” -systeemiä en ajatellut. En. Ideanani onkin tuoda esiin elokuvia, jotka MIELESTÄNI ovat jossain määrin piilossa valtaväestöltä. Elokuvia, mitkä ei ole ehkä maailman parhaimpia, mutta katsomisen arvoisia. Niitä, joita tykkään kutsua ”underdogeiksi”.

Tosiaan, esittelemäni leffat eivät välttämättä ole täyden kympin pätkiä. Ne eivät tietenkään ole myös kaikkien mieleen, omaanhan lapsenmielisen ja lapsekkaan fantasiamaailman. Joidenkin mielestä moni niistä on suoraan sanottuna paskoja. Mutta minä pidän niistä. Ja siksi tuonkin juuri ne esiin.

Listallani oli 44 elokuvaa, joista lähdin karsimaan kalenteriin oikeuttavat 24 sijoitusta. Yritän muistaa julkaista myös nämä hukkuneet 20 elokuvaa, kun koko paska on joulukuun lopulla ohi.

Arvostelut eivät tule olemaan pitkiä. Arvostelut eivät tule olemaan syväluotaavia. Enkä niistä edes pyri hakemaan, selittämään ja itkemään metaforia. Se on tekotaiteellista paskaa.

No, kai nyt sitten taas aloitetaan.

(P.S. En ole nähnyt kaikkia maailman elokuvia)

Eliittijoukot (Tropa De Elite), 2007

No kas kummaa, Brasiliassakin tehdään elokuvia. Ja on osattu tehdä vielä sellainen, mikä oli bootlegien ansiosta hittimenestys kolme (3) kuukautta ennen elokuvan varsinaista ilmestymistä. Mitä helvettiä?

”Eliittijoukot” kertoo tarinan, yllättäen, eliittijoukosta. BOPE -ryhmä taistelee huumeiden vastaista kartellia vastaan Rion faveloissa (= slummeissa), kun korruptoituneet poliisivoimat eivät tee asialle mitään. Tarinankerronta painottuu pääasiassa BOPE -ryhmän kapteenin Nascimenton elämään siviilipuolella ja toki myös itse työssä. Mukana rämpii myös Nascimenton koulutusryhmän kautta BOPEen pyrkivä Matias, joka opiskelun ohella haluaa pyrkiä kunnianhimoisiin ja vaarallisiin hommiin.

Nascimento ja epäsärmä vässykkä

Mutta itse elokuvasta. Se on raaka. Sinänsä voisi ajatella tolkuttoman teurastuksen selittyvän leffan tuotavalla ”värikynällä” Stallonen ja Iso-Aatun kultaisten elokuvien tyyliin. Jännänä poikkeuksena onkin, että elokuva perustuu tositapahtumiin. Ja se kieltämättä saa lievästi paskomaan housuun, millaiseen maahan annettiin hupilupa järjestää olympialaisten kaltaiset iltamat.

”Full Metal Jacketin” tyyliin elokuvassa on myös uusien sotilaiden alokasleiri BOPE -ryhmään. Koska työ on erikoisyksikössä on... haastavaa, on sitä koulutuskin. Ja se poikkeaakin lievästi kotimaamme ”lipas, lepo, lipas” -piirileikeistä. Mutta ei paljoa.

Historian aikana on suollettu monenlaisia poliisisankarielokuvia, mutta ”Eliittijoukot” on todellisen pohjansa ja raakuudensa puolesta näistä parhaimpia. Ehkä paraskin. Eikä minua tämän myötä juurikaan innosta lähteä reilaamaan Etelä-Amerikan seuduille.

Sinänsä erikoista, että elokuvan jatko-osa sai paremmat arvostelut kuin tämä. Mielipiteitä mielipiteitä, mutta tämä on silti näistä kahdesta se vahvempi.

IMDb arvostaa: 8,0

Kalmari arvostaa: 8

Hiphei, nyt on ensimmäinen luukku avattu.

minä olen nykänen, frederik ja halme.

Kaikkihan sitä katsoi, sanoivat mitä tahansa. ”Emmää sitä paskaa seuraa, mutta kuulemma eilen siinä oli supisupisipisipi ja hehehehhehee voi jukranpujut kun se oli hauskaa! Mut emmää siis niinku oikeesti sitä seuraa”.

Etcetera etcetera.

Paljon on tultu tosi-tv:n ainoasta ja oikeasta läpimurrosta. Sellainen kymmenisen vuotta sitten TV oli täynnä ties mitä ”realityä”; ”Miljonääri-Jussista” aina ”Haluatko miljonääriksi” -ohjelmaan. Osa tuon ajan ohjelmista jatkaa yhä maailmalla eloaan, jotkut jäivät avuttomiksi tähdenlennoiksi (muistaako joku vielä ”Suuren Seikkailun” lööppijulkkiksen Mare Oravaisen? Mare taisi kertaalleen olla jopa valittuna Suomen seksikkäimmäksikin Seiskan toimesta). Sinänsä tosi-tv on jopa Porin Ässiä vanhempi keksintö. TV-visailuja on ollut suunnilleen ”aina” olemassa ja elokuva ”Ammutaanhan hevosiakin” oli todellinen tulevaisuuden näkymä tosi-tv:n kehittymisestä ja raadollisuudesta. Hyvä leffa, suosittelen, vaikka luulin elokuvan olevan semimäistä ”ramboilua”. Paskanvitut, kaksi tuntiahan siinä vain tanssitaan ”ramboilun” sijaan.

Wannabe -miljonääri.

Ja sitten on formaatti nimeltä ”Big Brother”.

”BB” esitettiin Suomessa juurikin tuon läpimurron aikaan ensi kerran, kymmenisen vuotta sitten. Hassuinta hommasta teki se, että ohjelma ostettiin jo kilpailtuna Englannista. Ts. jos osasi Googlettaa, pystyi itseltään spoilaamaan koko paskan. Käsittääkseni tämä on edelleen täysin ainutlaatuinen tapaus maailmassa, ja tehtiinhän tätä vielä muutaman kauden ajan. Korjatkaa, jos muistan väärin.

Mutta kas kummaa, naapurikyttääminen silti iski suomalaisiin. Myös allekirjoittaneeseen. Sitä kiinnostui ja innostui näkemään tavallisten ihmisten tekemisiä ja sanomisia ”livenä”. Ohjelmaan pystyi samaistumaan ja kilpailijoista löysi oman elämän vastineet: se kaikkien kaveri, porukan vittumaisin kusipää, narsisti jne. Katkeraan ja selkäänpuukottavaan kansaan ohjelma upposi täysin. Brittien ”BB:t” oli Subin katsotuimpia ohjelmia. Suomesta jopa osallistuttiin häätöäänestyksiin. Harmi sinänsä, muutaman karkkirahan hintaiset soitot tulivat perille vain muutaman kuukauden myöhässä (saatanan pässit).

Tavattoman kauan siinä kesti, mutta vuonna 2005 uskallettiin ensi kerran järjestää Suomen oma formaatti ”Big Brotherista”. Ja miten siinä kävikään? Koko systeemi on edelleen syksyisin ilmiö meillä.

Parina viime vuotena on tosin ollut puhetta ohjelman inflaatiosta. Ohjelma ei enää jaksa kiinnostaa, paskoja asukkaita, paskoja käsikirjoittajia. Kaikki on paskaa, paitsi kusi. Sosiaalisen median nosto ohjelmaan mukaan saattoi jollain tavalla pelastaa ohjelmaa. Tai pelastaminen on ehkä väärä sanavalinta. Some taisi vain vankistaa ohjelman jatkuvuutta.

Euralaista taustaa omaava BB-asukas.

”Big Brotheria” ehdittiin tehdä Suomessa kahdeksan (8) kautta ennen tämän syksyn ”Julkkis Big Brotheria”. Ehkä vihdoin ja viimein oli aikakin tälle, jos kerran kiinnostavuus ja uskottavuuskin oli uhattuna. Somesta huolimatta.

Huhuja talon tulevista asukkaista pyöri laidasta laitaan. Jotkut pässit tosissaan uskoivat Ridge Forresterin astuvan taloon, vaikka tämä oli vain kuvaamassa uhkapelimainoksia Petteri Nummelinin kanssa. Itse pelkäsin taloon astelevan lähes pelkästään wannabe -julkkiksia muista tosi-tv -ohjelmista. Peräti aiemmilta ”BB”-kausilta tuttuja henkilöitä. Onneksi niin ei sentään käynyt.

Eiku, wait what?

Kauden alkuhan oli suorastaan timanttinen, kun koko kansan Frederik asteli taloon. Oikeasti, tässä oli henkilö, jonka KOKO kansan tiesi ja jota pystyy hyvällä omatunnolla kutsua julkkikseksi. Jos joku on Frederikin missannut eikä tätä ilmiötä tiedä, on luultavasti kuuro, sokea ja fanittaa Radiolinjan liittymiä. Mutta tämän jälkeen se lievä alamäki alkoikin.

Taloon alkoi astelemaan Matti Nykäsen kaveria (okei, onhan tällä joku wannabe -rockbändikin ja kirjoittelee ”Seiskaan”), silikonit lahjaksi saanut blondi (oikeesti!), Miss-XL muutaman vuoden takaa, se tuntemattomin ”Hunks” -tanssija ja Vuoden Gay. Alkoi siinä vähän itkua tulemaan näistä ”julkkiksista”. Facebook -kaverini tilapäivitys olikin enemmän kuin osuva tilanteeseen:

”Moi, olen julkkis, nimi, "ammatti", vuosi, lehtiartikkelit ja vieläkään kukaan ei tiedä kuka helvetti olen.”

"Moi, olen Matti Nykäsen frendi, tuttu tv:stä!"

No joo, kyllähän Frederikin lisäksi taloon tuli myös henkilöitä, joita uskalsi oikeasti kutsua julkisuuden henkilöiksi. Andy McCoy oli se, joka räjäytti hetkellisesti Twitterin. Kaimani, jota voidaan jollain tasolla kutsua maailmanluokan julkkikseksi.

Jos asukkaat hiukan jakoi mielipiteitä, alkoi myös itse ohjelma ja sen käsikirjoitus jakamaan mielipiteitä. Tai noh, ohjelma alkoi hajoamaan, ennen kuin se kunnolla alkoikaan.

Andy lähti talosta (”poistettiin tuotannon käskystä”), koska tiedossa oli hänen taidenäyttelyn ensi-ilta. Frederik lähti talosta (”poistui omasta tahdostaan”), kun keikkoja oli buukattu päiville, jolloin hänen olisi pitäny olla vielä talossa. Ellei siis olisi poistunut/häädetty. Ja jos huhut pitää paikkansa, oli näille kahdelle maksettu näistä visiiteistä viisinumeroisia summia. Kieltämättä kiva palkka pienestä visiitistä ja nämä nimet kuitenkin toivat näkyvyyttä ”BB:lle”.

Andy selvenee.

Mutta kun asukkaita lähti vähän hassummin kuin oli oletettu (”oletettu”), piti niitä raahata taloon lisää. Toiminta, mikä on romahdattanut noin yleisesti ”BB:n” kiinnostavuutta ja uskottavuutta jo useana aikaisempana tuotantokautena. Sinänsä huvittavaa olikin, että uudet asukkaat olivat ”lööppilaadultaan” pääasiassa tunnetumpia kuin talon alkuperäiset asukkaat. Ja tulihan sieltä myös vanha ”BB”-asukaskin. Mielipiteitä saa olla, pitääkin, ja mielestäni Niko olikin vanhoista ”BB” -asukkaista se toivottavin viihdearvoltaan mukaan ohjelmaan. Kolmatta kertaa. Oikeasti, onhan siinä silti jotain surkuhupaisaa, että yhtä henkilöä on nyt veivattu talossa kolme kertaa. Enkä tarkoita ”veivaamisella” nyt mitään homoseksuaalista aktia. Silti, uusista asukkaista ylivoimaisesti kiinnostavin asukas oli Jani Sievisen entisen vaimokkeen (julkkis-status sekin) koira Daisy. Kertooko se jotain talon kiinnostavuudesta? Vai olisiko ”Big Brotheriin” pitänyt aikaisempina kausina jo tuoda sympaattisia eläimiä asukeiksi?

Jos asukkaita ei nyt lasketa, niin ”Julkkis Big Brother” oli aika tuubaa. Tarkoitan nyt sitä, että tehtävät ja muu aktiviteetti talossa oli täyttä tuubaa. Tehtävät oli lyhyitä ja nopeasti suoritettuja, eikä ne Nykäsen vierailua lukuunottamatta tarjonnut oikeastaan mitään kiinnostavaa katsottavaa. Sinänsä ymmärrettävää, ”Taivas & Helvetti” kaltaiset tehtävät olisivat varmasti pelästyttäneet kaikki asukkaat pois talosta, vedoten ”julkkis” -statukseen. ”Minun ei tarvitse tätä paskaa sietää”, ”I'm a Celebrity... Get Me Out of Here!” jne jne. Ehkä tämän takia, tällä(kin) kertaa kiinnostavimmaksi anniksi jäi alkoholipitoiset bileet. Osa otti kohtuudella ja ”peliä pelaten” (mm. Jori Kopponen), kun taas toiset osasivat ottaa estottomammin (Anu Saagim).

Mitä sitten jäi ”Julkkis Big Brotherista” käteen? Ainakin mielipiteitä julkkiksista. Joidenkin kohdalla mielipide pysyi samanlaisena, toisten kohdalla neutraalina. Mutta oli myös positiivisesti yllättäneitäkin.

Kisan voittajalle Jorille tämä oli varmasti erinomainen käyntikortti. Huumesyytöksissä ryvettynyt taikuri antoi itsestään mainion vaikutelman, jolle toivottavasti on luvassa 2000-luvun taitteen kaltainen näkyvyys, mitä hänellä silloin oli. Olkoot hänen kolleegat nettikirjoitteluineen mitä mieltä tahansa Jorista.

Anu Saagim on lähinnä näkynyt lehtien kansissa valittavana virolaisena ämmänä, jonka mielestä suomalaiset ovat mm. rumia ja vielä rumempia. Toki, antoi hän nytkin palautetta suomalaisten ulkonäöstä, mutta antoi myös positiivisen ja hienon vaikutelman itsestään. Anu myös vaikuttaa sellaiselta vauhtitädiltä, jonka kanssa voisin mielelläni lähteä radalle viettämään iltaa.

Muusikot Frederik ja Andy McCoy tarjosivat hyvää viihdettä niin kauan kuin he talossa viihtyivätkään. Andyn ”elämänviisaukset” päiväkaljoittelun lomassa ja Frederikin sovinistiset heitot pistivät toisinaan naurattamaan. McCoy antoi myös jokseenkin sympaattisen vaikutelman itsestään. Silti, en pystyisi hänen kanssaan istumaan iltaa. Ihan vain siitä syystä, etten saa helvetilläkään puheesta selvää ilman tekstitystä. ”Reetun” kanssa taas ei uskaltaisi lähteä illan viettoon, ellei välillä huutaisi ”PERKELE” ja heittäisi sovinistiläppää nyrkistä, hellasta ja niiden väliin sijoitettavasta naarasoliosta.

Jos mietitään niitä negatiivisempia asukkaita, niin ”Salkkareista” tuttu Susanna Indrén antoi heikon vaikutelman. Kaksinaamainen, puukotti vähän jokaista selkään, eikä omannut omaa linjaa mistään. Toki, ohjelmaa on varmasti osattu leikata koosteisin Susannalle epäedulliseen muotoon, mutta voi olla aavistuksen kivinen tie takaisin näyttelijätyön pariin. Edes niihin Disney -piirrettyihin Tikun ääneksi.

Vaikka ”Julkkis Big Brother” oli mitä oli, en usko ohjelman olevan lopettamisuhan alla tulevina vuosina. Se naapurikyttääminen kuitenkin iskee tähän kansaan. Ja näin somen aikakaudella ohjelmaan osallistuminen pitää kiinnostavuuden ohjelmassa. Veikkaan välivuoden ”oikeista” ihmisistä nostaneen kiinnostusta ensi syksyn kautta ajatellen. Toista ”Julkkis Big Brotheria” tuskin tullaan enää koskaan näkemään, vaikka sinänsä kelvollisena vaihteluna tämä meni. Ihan siitäkin syystä, että Suomessa ei ole riittävästi oikeita julkkiksia. Ja vaikka olisikin, niin valtaosa ei heistä suostuisi tähän ohjelmaan ja luvassa olisi vielä kuraisempi asukaskunta, kuin mitä tänä vuonna oli. Mutta jos poikkeavuutta meihin tavallisiin, ”oikeisiin” ihmisiin joskus halutaan, jonkinlainen ”Big Brother All Stars” vanhoista asukkaista saattaisi olla toimiva.

Tai sitten ei. Niko siellä olisi kuitenkin neljättä kertaa. Mutta kyllä minä sitä katsoisin. Ohjelmaa siis, en niinkään Nikoa. En ainakaan myönnä. En.

Sattumaa tai ei, ”Turmion Kätilöt” iski biisinsä ”Pyhä Maa” ilmoille aika sopivaan aikaan. Biisissä mainitaan kaksi talossa vieraillutta asukasta. Teoriassa niitä voisi olla kolme, ellei yksi olisi jo poissa keskuudestamme. Ei voi siis olla paska biisi, hä!?

Ja näin loppuun...

...muistaako joku vielä Subilta tulleen ”Submarinen”? Siinäpä vasta oli loistava tosi-tv -ohjelma. Edelleen tekisi mieli vetää puukolla niitä laivayhtiön edustajia silmään (en siis oikeasti, tämä on sellainen ns. metafora), jotka kielsivät tämän timanttisen ohjelman meiltä varhaispuberteetin kynnyksellä olleilta ”MoonTV:n” kasvateilta.

seniili ei keksinyt pyöräilyä.

Joskus vain vituttaa jännittävämmätkin asiat. Suolakurkut ainakin, mutta myös pyöräilijät.

En nyt kuitenkaan Tour de Francen -kisoja vihaa, tai pyöräilyä ylipäätään. Seurasinhan silmä kovana viime olympialaisissa Pia Sundstedtin ja Jussi Veikkasen kisaamista. Semisti taisi jotain muutakin olla kovana. Itsekin fillaroin, ”Tonnin haastekin” oli tuossa taannoin.

Mutta erityisesti näin syksyllä töihin polkiessa (luojan kiitos sieltä voi polkea poiskin) on alkanut kyrsimään kanssapyöräilijät. Maagista tai ei, on kyseessä ollut ihmisen aikajanan ääripäiden edustajat. Ts. alakouluikäiset mukulat ja sielunsykähdystensä viimeisiä veteleviä vanhuksia.

Sen mitä itse jaksan ja pystyn muistamaan kansakoulun, mahdollisesti myös päiväkodin, opetussuunnitelmista, on opetettu kulkemaan pyörällä tien oikeata laitaa. Oikeata, tiedättehän. Oikea on oikea paikka. Ilmeisesti yhteisiä pelisääntöjä on rukattu ja myös tien vasemmalla puolella kulkeminenkin on mahdollista nykyään (korjatkaa toki, jos olen väärässä). Joillekin se vasemman ja oikean erottaminen on saattanut olla liian haastellista. Toinen kun alkaa V-kirjaimella ja toinen loppuu A-kirjaimeen. Vaatihan se päätä rasittavaa muistamista, helpompaahan se on sitten antaa porukan kulkea kummalla puolella sitten huvittaa. Näkeehän toisinaan näitä sankareitakin, joilla kengät on väärässä jalassa. Heidän mielestä ilmeisesti oikeassa. Eli vasemmassa.

Tuossa kun olen pyöräillyt pitkin Euran suburbian raittia, on juuri näitä vasemman laitapuolen pyöräilijöitä tullut vastaan. Siinä sitten 500 metriä pitkän tien toisesta päästä tulee katselleeksi ”jaaha, taas joku kyrpämummo on fillaroimassa minua vastaan väärällä puolella tietä”. Ja saatana sentään, se on takuuvarmasti huomannut minutkin sillä samalla hetkellä, kun tuomitsin mummon kyrväksi (vaikka genitaalialueeltaan ei sellaista omaisikaan). Ellei sitten kaihi tai vauhtisokeus ole iskenyt pyöräillessä. Lopulta kun välimatka lyhenee ja katsekontakti on saavutettavissa, ei mummelilta ole tullut tarvittavaa kaistanvaihtoa ja törmäys on enemmän kuin todellista hyvin pian. Viime hetkillä ”outlaw biker” ymmärtää väistää mutisten samalla ”perkeleen nuoriso, kun ei omaa käytöstapoja lainkaan”. Perkeleen mummo, itsehän ajoit väärällä puolella. Ja perkele, kiroiletkin vielä.

Potentiaalinen "kyrpämummo".

Sama koskee näitä kakaroita. Toki, he vasta opettelevat systeemiä nimeltä ”elämän pelisäännöt”, mutta luulisi jonkinlaisen opetuksen iskostuneen jo päähän. Enemmän haastetta omaan pyöräilyyn tekee koulupäivien päättymiset ja/tai alkamiset. Jostain syystä juuri näihin aikoihin Euran metsien syvyyksistä hyökkää näitä kakaroita legioonittain kulkuteille. Tällöin ne myös kulkevat, joskin hyvin härömäisessä, legioonalaismuodostelmassa. Hyvin ominaista on ”kyrpämummomainen” kaihi tai vauhtisokeus, eikä vastaan tulevaa liikennettä huomata. Tai sitten legioona on valmis hyökkäämään viattoman Antin kimppuun. Yritä siinä sitten epätoivoisesti hakata soittokellolla dubsteppiä ja huutaa ”HUUUAAA”, että antaisivat tietä oikealle ihmiselle. Hyvässä tapauksessa se pieni, myyrän kokoinen rako löytyy ja voin jatkaa matkaani. Mitä nyt pyöräni sarvet aavistuksen kolisee mukuloiden kypärissä. Tuo se sentään musiikillista syvyyttä siihen dubsteppiin.

Haastavampaa on, jos olet lähestymässä tällaista legioonaa takaapäin. Kuin edelläkin, on dubstepillä ja ”HUUUAAA”:lla heikohko vaikutus ja yleensä seuraava tilanne on se, että koko legioona kääntää päänsä minua kohti suut sellaisessa asennossa, että pian lentää varpuspoikueet suusta etelänmatkalle. Ilmeisesti poikueet ei ihan pieniä ole, kun se suu pysyy auki useamman kymmenen sekuntia. Militariseen tyyliin legioona kuitenkin pysyy muodostelmassaan, ja se myyrän kokoisen reitin löytäminen on entistä haastavampaa. Joku kaunis päivä vielä käy niin, että keilaan koko legioonan nurin, kun fillarista on jarrut rikki ja varpuspoikue on tavallista isompi. Semisti ehkä fantasioinkin siitä. No en oikeasti... tai ehkä sittenkin. Onnistuisin ainakin joskus kaadossa.

Ei varsinaisesti liity pyöräilyyn, mutta hassu kuva on hassu.

Mukuloissa ja vanhuksissa ilmeisesti onkin jokin matemaattinen korrelaatio, mitä pyöräilyyn tulee. Tähän hassuun maailmaan on keksitty autokortit, mopokortit ja ATK-kortit. Helvetti sentään, olen aikanaan joutunut ajamaan ompelukonekortinkin vastoin tahtoani. Vaadinkin kaikkia mukuloita suorittamaan fillarikortin, ennen kuin heidät uskaltaa laskea Euran kylille terrorisoimaan. Vastaavasti ”kyrpämummot” joutuisivat uusimaan korttinsa, kun seniiliys iskee.

Näin saataisiin parempi, turvallisempi ja eläväisempi maailma meille. Ja tämä on tosi.