Jotta blogini ei täysin jäisi toimettomaksi, ajattelin tuoda siihen vähän eloa. Hyviä ideoita kirjoittamiseen ei tunnu tulevan jatkuvalla syötöllä (LOL oli joku kahdeksan kuukauden taukokin parhaimmillaan X---DDD ebin), joten päätin yhdistää yhden harrastuksistani kirjoittamiseen mukaan.
Elokuvat.
Taidemuoto, joka on yksi suosituimmista viihteenlajeista. Ainakin Wikipedian mukaan.
Alustavasti suunnittelin kirjoittavani joka viikko neljästä leffasta, jotka jakaisin omaan kategoriaansa. Saa sitten nähdä, jaksanko taikka muistanko kirjoittaa viikottain. Tai edes joka toinen viikko, saati sitten kuukausittain. Mutta kokeillaan.
Kategoriat olen ajattelut jakaa neljään:
-viikon floppi
-viikon ”underdog”
-viikon paska
sekä
-viikon paras
Tarkoituksenani ei todellakaan ole seurata uusimpia teattereihin tulevia elokuvia, vaan ihan oman tottumuksen mukaan. Toisinsanoen, suurimmaksi osaksi seuraan leffoja tv:n esittämän tahdin mukaan. Näistä valitsen neljä ”arvosteltavaa”, jotta osaan varoittaa ja suositella teille leffoja. En pyri tekemään syväluotaavia analyysejä elokuvista, vaan lyhyesti ja simppelisti. No, katsotaan onnistunko tässäkään. Jos joku on jaksanut tähän saakka jo lukea, uskoisin mielipiteeni olevan tärkeä teille. Tai sitten vain elän narsistisessa haavemaailmassani.
”Viikon floppi” on elokuva, johon minulla on kohdistunut isohkot odotukset, mitä se ei pysty lähimainkaan täyttämään. Se ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö itse leffa olisi kuitenkin hyvä, mutta ei kuitenkaan ole se kympin elokuva. Eikä välttämättä edes yhdeksikön.
”Viikon 'underdog'” on leffa, joka yllättää positiivisesti. Useimmiten tällainen on elokuva, josta en ole kuullut mitään, joka osoittautuukin kelvolliseksi, jopa hyväksi elokuvaksi. Voi myös olla sellainen, jota muut kehuu paskaksi, mutta itse siitä pidän. Kuten ”Jäätävä polte”.
”Viikon paska”. No, uskoisin itse nimen kertovan, mitä tällä haen. Samoin kuin myös ”viikon parhaalla”.
Niin. Aloitetaanpa ammattimainen kriitikon ura.
Viikon floppi: Hook – Kapteeni koukku (1991)
Tälle viikolle (sunnuntai – sunnuntai) kertyi ”vain” kahdeksan elokuvaa, jotka sain aikaiseksi katsottua. Mietein viikon floppaajaksi kahta vaihtoehtoa: tätä ja ”Avataria”. Avatar kuitenkin oli aavistuksen parempi kuin uskoin sen olevan, vaikka tarina onkin kierrätetty mm. ”Tanssii susien kanssa” -leffasta. Mutta ”Hookista”.
Elokuva kertoo aikuiseksi kasvaneesta Peter Panista (Robin Williams), jonka mukulat Koukku (Dustin Hoffman) on vienyt Mikä-mikä-maahan. Peter on nuoruudensa sankariajoista vieroittunut ja muistamaton, jonka salaista alter egoa herätellään henkiin pitkin elokuva. Wihii.
Leffan asetelmat ovat kyllä hienot, mutta sen potentiaalia ei osata kunnolla tuoda esiin. Itse tarina jää aika heppoiseksi ja välillä pistää pohtimaan, onko kohdeyleisö lopulta lapset, vai vanhemmat. Tarina on jokseenkin lapsellinen, mutta sisältää mm. itsemurhalla leikittelevää ”huumoria”; onko se 5-vuotialille Jonne-Koriantereille se ideaalinen aihe? Todellakin!
Näyttelijäkaarti on massiivinen ja nimekäs, pienissä cameo-rooleissa nähdään mm. Glenn Closen tasoisia nimitähtiä. Ihan kiva, mutta se ei elokuvasta tee täydellistä, eikä edes hyvää. Ihan kelvollinen se loppujen lopuksi on.
IMDb arvostaa elokuvaa arvosanalla 6,3.
Oma arvio: 6
Viikon ”underdog”: Easy A (2010)
Viikko sitten Viasat (vai onko se taas TV1000, kuitenkin) tarjosi leffaviikonlopun. Sunnuntai-illan viime tunteina tarjottiin komediaa, ns. ”high school” -leffaa. Täytyy myöntää, tällaiset high school – college -leffojen kasvutarinat ja komediat iskevät jotenkin minuun. Olisinko itse halunnut elää jenkkiläisen koulusysteemin? Kenties.
Emma Stone esittää itsensä täysin (?) tiedostavaa Olivea, joka puolittain vahingossa käynnistää itsestään huhumyllyn, jonka koulun puskaradio hyödyntää täydellisesti. Välittömästi Oliven kimpussa on joukko koulupoikia, jotka haluavat kohentaa mainettaan koulussa ja boostata egoaan. Olive hyödyntää tätä mahdollisuutta, menee jopa ”sen” rajan yli ja lopulta hakee todellista minäänsä.
Monista nykypäivän teinileffoista ”Easy A” poikkeaa siinä, ettei siinä ole yliampuvaa härskiä huumoria. Melkein voisi sanoa, että leffa on se ”helmi” teinileffojen suossa. Henkilöhahmot toimivat ja näyttely sujuu, ei tarvita ylinäytteleviä pilvenpolttajia, kiikarilasit omaavaa nörttiä tai jääkaappipakastimen kooista urheilijanuorukaista.
Leffa kuitenkin päättyy melko arvattavasti ja tyypillisesti onnelliseen loppuun. Jos tähän olisi tullut poikkeus, olisiko leffa pystynyt olemaan vielä parempi? Ehkä. Tuskin siltikään olisi ”Breakfast clubin” tasolle.
IMDb arvostaa arvosanalla 7,1.
Oma arvio: 7
Viikon paska: Riemukas Robinsonin perhe (2007)
Disney ei takaa sittenkään laatua.
Myönnettäköön tässäkin, että pidän myös animaatioista. Tuntuu, että niihin saadaan upotettua huumoria paremmin mukaan kuin lukuisissa muissa komedioissa. Ne herättävät myös tunteita, varsinkin Disneyn elokuvat tuntuvat alituisesti saamaan katsojan itkemään.
No joo, ehkä tämäkin ”Riemukas Robinsonin perhe” sai ajoittain paskuudellaan itkemään. Tiivistettynä: Orpo muksu haluaa keksijäksi, tulevaisuudesta tulee paha setä tuhoamaan lupaavan keksijän uraa ja mukula päätyy tulevaisuuteen seikkailemaan.
Elokuvassa kieltämättä oli pari kohtaa, joille naurahdin (miten Tom Selleckin pärstä onnistutaan mahduttamaan elokuvaan äksdee äksdee), mutta muutoin tuntui, kuin katsoisin keskittymishäiriöistä kärsivän taiteilijan kuuntelemassa Skrillexiä ja samalla pyrkii luomaan jotain ainutlaatuista. Eh... Ainakin itseäni vituttaa monissa tusina-animaatioissa järjetön vauhti ja muka-huumorin lykkääminen ja tuputtaminen. Siihen 10 sekuntiin ei tarvitse heittää 47:ää ”davidzuckermaista” sketsiä, joista 45 on paskoja, yhtä ei pysty edes ymmärtämään huumoriksi ja yksi ehkä onnistuu aiheuttamaan jonkinmoisen hymyn tapaisen reaktion. Senkin vain, kun muisteli eilistä Fingerporia.
Annoin arvosanan ehkä hieman yläkanttiin, mutta olkoot.
IMDb arvostaa asteikolla 6,8.
Oma arvio: 4
Viikon paras: Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Viasat -viikonlopun hienoin lahja. ”Lahja”, olisihan tämän voinut toki aiemminkin katsoa omatoimisesti.
En ole koskaan lukenut Scott Pilgrim -aiheisia sarjakuvia. Helvetti, en ollut edes kuullutkaan tällaisesta. Mutta miten loistava leffa siitä saatiinkaan.
Juoni on hyvin nokkela: Scott on ”muusikko”, joka ihastuu Ramona Flowers -nimiseen neitoon. Jotta Scott voittaisi hänet itselleen, tulee Scottin kohdata Ramonan seitsemän exää.
Sarjakuvalle uskollisena (olettaisin) leffa on toteutettu, kuin selaisi sarjakuvaa. Tai pikemminkin, leffa on kuin pelaisi videopeliä. Nintendo-sukupolven kasvattina sitä innoissaan bongaa tuttuja kilahduksia ja piippauksia peleistä, ruutuun tuodaan pelielementtejä lifebareista ja ”K.O!” -huuhdatuksista lähtien. Huumori on osuvaa ja hauskaa, erityisesti jos pitää tämän päivän internet -huumorista ja ”Alaston ase” -tyylisistä elokuvista. Michael Cera on täydellinen henkilö esittämään nörtähtävää tulevaisuuden toivoa Scottia, jonka ääni toisinaan tuntuu hukkuvan ujoutensa taakse. On jokseenkin myös hämmentävää, miten paljon Cera muistuttaa Jesse Eisenbergiä. Se taas ei liity tähän leffaan mitenkään, enkä tiedä, miksi minun piti tämä tuoda esille.
Täyttä arvosanaa en leffalle suostunut antamaan, sillä tietyssä kohtaa leffa tuntui laahavan paikallaan ja muuten huumoria täynnä oleva elokuva ehti olemaan hetken tylsähkökin. Kuitenkin, tämä tulee kestämään useamman katselukerran.
IMDb arvostaa elokuvan arvosanalla 7,6.
Oma arvio: 9
Jee olen nyt leffakriitikko? Katsotaan, onko ensi sunnuntaina saatu luotua toinen tällainen mokoma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti