torille

Porin Ässät, Suomen mestari vm. 2013. Perkele!

Ässien Suomen mestaruus on ollut suunnilleen aina se asia, minkä en uskonut toteutuvan elinaikanani. Vähän sama kuin lottovoitto: sitä toivoo, se on mahdollista kyllä. Mutta ei todennäköistä.

Onneksi, jumalauta onneksi ihminen on erehtyväinen. Onhan sitä kuitenkin tullut todistetuksi Ässien jumbosijoitukset ja Mestis -karsinnat.

Tälläkin kaudella näytti jo heikolta alkuvuodesta. Enkä tammikuussa Alpeilla kantaessani Ässien t-paitaa uskonut istuvani finaaleissa sama paita päällä. Korkeintaan runkosarjan päätöskierroksilla maaliskuun alussa.

Urheilu on arvaamatonta. Siksi rakastankin sitä.

Loppuottelut olivat uskomattomia tarinoita jokainen. Viimeisen pelin aikana tunteet menivät vuoristoradan tavoin. Pelin alku yhtä juhlaa, toisella erätauolla armoton vitutus Tapparan tultua tasoihin toisessa erässä. Kaljajonoihinkin oli liian pitkät jonot. Tauoilla tupakkaa meni varmaan askillinen kaiken jännittämisen ja hermoilun takia.

Finaalipelin viimeiset kymmenen (10) minuuttia oli ehkä tunnerikkain hetki, minkä olen kokenut. Oli riemua, vihaa, pelkoa, nauramista ja hysteeristä itkemistä. Paskahätäkin oli. Hikeä valui selkää pitkin enemmän kuin juoksulenkkien aikana. Aika valui hitaasti ja sitä pelkäsi pumpun vielä pettävän. Viimeisten sekuntien aikana kun kulta oli jo kutakuinkin varmaa, alkoi hysteerinen huutaminen. Ehkä pieni shokkikin iski, sitä vain suu auki tuijotti kenttää, tulostaulua ja halaili vieressä istuneita.

Ihme oli tapahtunut - helvetti oli jäätynyt.

Hallilta poistuessa olo oli ns. voittamaton. Matkalla autolle ja sieltä toriin ja pubeihin juhlimaan olisi ollut aivan sama, mitä olisi tapahtunut. Vaikka auto olisi pöllitty tai Pohjois-Korea tulittanut Poria, mikään ei olisi siinä olotilassa haitannut. ”Me” ollaan nyt voittajia! Onneksi olin ymmärtänyt pyytää pekkasen torstaille.

Mestaruuden jälkeiset päivät ovat olleet outoja. Ilo ja fiilis on huipussaan, hetkeä myöhemmin alkaa itkettämään, kun muistelee pelin viimeisiä hetkiä. Välillä iskenyt ”morkkis”, kun ei omasta mielestään juhlistanut tarpeeksi lujaa ja kovaa torilla voittoa. Onhan tämä mahdollisesti se ”once in a lifetime” -momentum.

Urheilu ja tosifanius antaa tunteita. Siksi rakastankin sitä.

Kun kappale ”Isomäen Legenda” julkaistiin syksyllä, sai se kaksijakoisen vastaanoton. Toiset piti sitä hienona biisinä, toiset liian lässynä Ässille. Totesin tuolloin puolileikilläni (no joo, vitsillä) kappaleen olevan hieno keväällä, kun Ässät juhlii mestaruutta. Ikäänkuin päätösbiisinä elokuvan lopputeksteissä.

Tänään Porin torilla pyöritetään ne lopputekstit ”Isomäen Legendan” tahtiin. Ja syksyllä biisiä vihanneet laulavat sitä samaan tahtiin kanssani.

Musta ja punainen veri virtaa suonissa, sydän on padan muotoinen. Ollut sitä jo 20 vuotta ja tulee olemaan myös ne seuraavat 20 vuotta. Helvetti, elämäntarinani loppuun asti. Jotkut sitä ei pysty ymmärtämään, mutta ei sen väliä.

Riittää, että minä itse ymmärrän.

Kiitos Ässät, toteutitte yhden suurimmista unelmistani.

Kevät 2013 never forget. Vitut mistään maailmanmestaruuksista.