leffasuositus: heinäkuu.

Hieman meinasi jäädä viime tinkaan tämän kuun leffa. Mutta onneksi vain meinasi. Kesäloma kun nyt sattuu kehittämään vähän parempaakin tekemistä.

Valtatie 60 (Interstate 60: Episodes Of The Road), 2002

Valtatie 60 taitaa olla vähän sellainen mystinen teos Suomessa. Elokuva tuli tänne vain dvd-levitykseen ja ensiesityksensä kotoisessa tv-verkossamme se sai vasta tämän vuoden alkupuoliskolla. Tiedä sitten elokuvan yllättävä suosio vai mikä, mutta ko. elokuva uusittiin melko nopeasti TV 2:lla ensiesityksensä jälkeen. Siltikin, vasta 13 vuotta itse elokuvan valmistumisen jälkeen.

Leffan näyttelijäkaarti on suhteellisen nimekäs. Pääosassa on lähinnä ”X-Men” -elokuvista Kyklooppina tutuksi tullut James Marsden. Sivuroolissa on ikääntynyttä huippua Gary Oldmanin (mm. ”Leon”), Kurt Russellin (mm. ”Pako New Yorkista”) ja Christopher Lloydin (mm. ”Paluu Tulevaisuuteen” -trilogia) muodossa + Amy Smart (mm. ”Perhosvaikutus”). Amy ei tietystikään ikääntyneeseen konkarijengiin vielä kuulu. Onhan yhtenä pienessä sivuosassa niin ikään Paluu Tulevaisuudessa näytellyt Michael J. Fox. Omasta mielestäni herran hyvin pientä roolia mainostetaan liiaksi (pikemmnkin mainostettiin), kuin hän olisi ollut isommassakin roolissa. Toki, herran sairaus on jo tuolloin yli 10 vuotta sitten varmasti vaikeuttanut näyttelemistä, mutta se on toinen asia se. Hienoa kuitenkin, että yksi suosikeistani oli mukana. Edes pienessä osassa.

Mutta siis joo. Marsdenin esittämä Neal on siinä nuoruuden tilanteessa, jolloin sopii ainakin ulkoisen painostuksen myötä miettiä tulevaisuuttaan. Oma intohimo on maalaminen, isä yrittää ohjata poikaa lakimieheksi. Suurten valintojen hetkellä elämään pyllähtää Gary Oldmanin esittämä O.W. Grant, joka voi toteuttaa yhden toiveen. Nealin toivoessa vastausta/suuntaa elämälleen, hän saa Grantilta paketin, mikä pitää viedä Danveriin pitkin Valtatie 60:tä. Sinänsä erikoinen pyyntö, koska kumpaakaan, valtatietä tai Danveria, ei pitäisi olla olemassa. Nimenomaan pitäisi.

Matkan aikana Neal tapaa joukon erilaisia ihmispersoonia matkan eri vaiheissa. Ja tässä se elokuvan hienous onkin. Jokainen vahingolta tuntunut tapaaminen ihmisten kanssa antaa jonkinlaisen vastauksen elämämme eri arvoihin. Tai, jos ei kuitenkaan vastausta, antaa se aihetta miettimiselle. ”Tärkeintä ei ole päämäärämme, vaan matka sinne”.

Valtatie 60 ei ole maailman paras elokuva. Se ei edes yllä IMDb:n Top 250 -listalle. Mutta se on hyvä. Se on kiva katsoa ja ennen kaikkea sen jälkeen siitä jää hyvä mieli. On olemassa paljon elokuvia, joita ei pidä mielestään parhaimpina katsominaan elokuvina, mutta ovat kivoja katsoa myös uudelleen. Ja Valtatie 60 on juuri sellainen.

Vaikka elokuva ehkä onkin luonteeltaan vähän sellainen, ettei se olisi lipunmyyntiennätyksiä rikkonut, olisi tämän voinut teatterilevitykseen aikanaan Suomeen tuoda. Toisaalta taas, on kiva aina löytää tämänkaltaisia helmiä puolivahingossa.

Ehkä se löytäminen on osa matkaa kohti päämääräämme.

IMDb arvostaa: 7,7

Kalmari arvostaa: 7

tuulen viemää -rage.

Kirjoitin tämän Face-profiiliini aika tarkkaan kuusi (6) vuotta sitten. Ilmeisesti kummitätini stalkkasi sosiaalisen median historiaa tuolta ajalta ja nosti tämän esiin. Keräsi jopa tykkäyksiä noustessaan "pinnalle" kuusi vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Joten, jaetaan tämä teksti myös tänne.

13.7.2009 (Toim. huom! En tiedä, miksi teksti kopioituna meni tuollaiseksi. Olkoot.)

Mistäs taas aloittaisi.

Tänään olisi tullut (ja itseasiassa tulisi edelleen) klassikkoleffa nimeltä "Tuulen Viemää (1939)". Koska minulta on jäänyt tämä klassikko näkemättä, ajattelin siis, että nyt on hyvä tilaisuus nähdä kyseinen elokuva. "Tuulen Viemää" kuitenkin alkoi suhteellisen aikaisin, klo 19.50, joten ajattelin ajastaa sen. Näin siksi, koska en tiennyt olisinko kotona jo tuohon aikaan. Aamulla siis valitsin Topfieldistä kanavalistan, valitsin kohdan 19.50 "Tuulen Viemää", ajastin ja lähdin tyytyväisenä töihin. 

Noh. Asiat ei tietenkään mene koskaan niin kuin toivoisi.

En edes tiedä, ketä/mitä tässä tulisi syyttää. YLE:n ohjelmalistan laatijoita, Topfieldin boksia, itseäni vai ylipitkää elokuvaa. Perkele.

Ongelma on siis se, että YLE:n herrat päättivät lähettää kesken elokuvan perinteisen uutislähetyksen. Okei, ihan järkeenkäypää, esitetäänhän Maikkarilla ja vastaavilla kanavilla mainoksia kesken elokuvien. Mutta, valitessani Topfieldin kanavalistalta elokuvaa en huomannut/tajunnut tätä. Elokuva oli siis jaettu kahdeksi eri ohjelmaksi, joiden välissä tulee ohjelma nimeltä "Tv-uutiset, sää ja urheilu." Helvetti.

Minulla on siis boksilla tallennettuna tästä elokuvasta ensimmäiset puolitoista tuntia. Miksi vitussa sitä ei elokuvaa ei voitu lähettää kerralla, tai miksi boksi ei osaa tallentaa koko leffa, tai miksi en aamulla tajunnut tätä, tai miksi siitä elokuvasta on tehty niin vitun pitkä.

Saatana. Vaikka kyse on yhdestä elokuvasta, niin vituttaa oikein vitusti. Taidan jättää koko paskaleffan katsomatta. Tai lainaan sen kirjastosta. En tiedä, mutta nyt menen nukkumaan.

leffasuositus: kesäkuu.

Kuukauden leffasuosituksen edeltävän osan voi lukea tästä: leffasuositus: toukokuu.

Jahti (Jagten), 2012

Tämä on taas tätä. Jahti ei nyt varsinaisesti taida olla klassikkoelokuvan maineessa, ainakaan vielä, mutta tämäkin tanskalainen taideteos löytyy IMDb:n Top 250 -listalta. Silti uskallan väittää Jahdin olevan outo ilmestys monille.

Pakko muuten hehkuttaa myös tanskalaisten ylivertaisuutta. Toisessa joulun kalenterissani mukana oli kaksi tanskalaista elokuvaa: R (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-13-luukku.html) sekä Klovni (http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-19-luukku.html). Jotain ne tanskalaiset osaa helvetisti paremmin tehdä, kuin mitä meidän Varaston ja Veijareiden tasoiset harrastelijat.

Jahti (ei se makkara) kertoo tarinan opettajasta nimeltä Lucas (Mads Mikkelsen). Tai no, Lucas ei enää työskentele varsinaisesti luokanopettajana, vaan lastentarhanopettajan. Pienessä paikkakunnassa asiat ovat kuitenkin Lucaksella mallillaan: on työ, ystäviä naapurustoa myöten ja metsästysharrastus.

Työpaikassa on hoidokkina naapuriystävä Theon tytär Klara. Isoveljeltään ja tämän kavereilta Klara on puolivahingossa kuullut "aikuisten asioita", joiden merkitystä sen enempää tietämättä toistaa päiväkodin johtajan kuullen. Kuinka ollakaan, merkityksettömät sanat väärälle henkilöille johtavat "jahtiin", minkä kohteena on päiväkodin ainoa miespuolinen työntekijä Lucas. Feministien puuhia, sanon minä.

Lucas menettääkin perättömän jutun myötä vähitellen ystäväkuntaansa. Tai oikeastaan, menettää vähitellen kaiken mahdollisen. Pienen paikkakunnan myötä juoru leviää kuin aikanaan linkit ircin kautta, eikä tällaista juorua saa pysäytettyä edes panssarintorjuntakanuunalla.

Sympatiat on koko ajan katsojalla tietysti Lucaksen puolella, onhan tämä syytön. Paikoitellen elokuva muotutuu ahdistavaksikin. Ehkä siinä ajattelee myös, miten omassa kotikylässä ne lähimmäiset ihmiset mahdollisesti reagoivat, jos itse joudut tällaisen sopan keskelle. Mutta ennen kaikkea leffan aikana toivoo, että kaikki päättyisi hyvin. Ja kiinnostaahan myös se, miten kaikki mahdollisesti korjaantuisi pahasta hyväksi.

Lucasta esittävä Mads Mikkelsen on aivan loistava tähän rooliin. Madsin ulkonäkö ja olemus on muissakin leffa/tv-rooleissan ollut hyvin häilyvän oloinen (mm. tv-sarja Hannibal). Ulkonäössä on jotain sympaattista ja viatonta, mutta toisaalta myös jotain pelottavaa ja psykoottista. Ehkä sen takia Mikkelsen saikin roolin Hannibal Lecterinä?

Itselle jo elokuvan aihe oli sinänsä läheinen. Työskentelin n. kymmenen (10) vuotta sitten koulunkäyntiavustajana, jota kautta luonnollisesti lasten totuuksia ja valheita kuuli tämän tästä. Kun jotain tiettyjä lapsen keksimiä aivoituksia aletaan riittävästi toistamaan (homot, namusedät, murhaajat), alkavat ne loppupeleissä muotoutumaan todeksi. Sitten ihmetellään, kun "hyvän jutun" keksinyttä lasta ja muita jutun myötäilijöitä kierrätetään pelottavan psykiatrin ja kallonkutistajan luota toiselle, testataan testin perään ja käytetään puolustusvoimien kuulusteluissa, näistä tuleekin isona jotain pyromaaneja. No ehkä lievästi kärjistin kokemuksiani, mutta toivottavasti toin pointtini perille. 

En nyt jaksa ja osaa muistaa, kuinka isona teatterilevityksenä Jahti tuli Suomen elokuvateattereihin. Luultavasti melko pienenä, mikä sinänsä on vääryys. Vääryys on ollut myös se, että elokuva on esitetty Suomen televisiossa tasan kerran. Ja sekin Yle Femiltä sunnuntai-iltana tämän vuoden helmikuussa, "kaikilta piilossa".

Jahti löytyy IMDb:n Top 250-listalla tällä hetkellä sijalta 120. Jos jätetään isäm maalliset tuntemukset Tuntemattoman Sotilaan myötä sivummalle, väittäisin tämän olevan paras pohjoismaalainen elokuva.

Tai ei sitä tarvitse väittää. Mielestäni se on.

IMDb arvostaa: 8,3

Kalmari arvostaa: 9

leffasuositus: toukokuu.

On tuossa jonkin aikaa ollut suunnitelmissa tehdä kuukausittainen leffasysteemi. Sellainen samanlainen ”underdog” -henkinen, jollaisen suoritin puolitoista vuotta sitten joulun aikoihin. Siis tämä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2013/12/joulun-kalenteri-vol2-1-luukku.html. Itseasiassa tämä systeemi on ollut suunnitteilla varmaan puolen vuoden ajan. No, pääasiassa laiskuuttani olen touhua lykännyt lykkäämistäni. Onneksi olen nyt ryhtynyt sitten reippaaksi ja toivottavasti innostus pysyy vähän pidempään, kuin aikanaan yrittäessäni arvostella n. neljä (4) elokuvaa viikon aikana. Elikkä tämä tässä: http://kalm4ri.blogspot.fi/2012/03/kriitikkona-viikko-11.html

Noh, mutta. Laitetaan pyörät pyörimään tämän idean suhteen elokuvalla, mikä tuli kuukausi-pari sitten TV5:lta.

The Fan - Pelko Iskee (1996)

Muistan hämärästi joskus kuulleeni tästä. Ehkä sen takia myös laitoinkin elokuvan tallennukseen. Valehtelematta elokuvan näyttelijänimet Robert De Niro, Wesley Snipes ja Benicio Del Toro helpottivat myös tekemään ratkaisun tallentamisen suhteen.

Vaikka hämärästi leffan muistin kuulleeni joskus vuonna hiekka ja routa, en tiennyt sen olevan pohjimmiltaan urheiluelokuva. Ja, kuinkas ollakaan, olen hulluna urheiluleffoihin. Pienenä muksuna suosikkejani olivat Mighty Ducks -tuotokset (ehkä semisti edelleenkin), Lämäri ja monet baseball -elokuvat. Kuinka ollakaan, tämänkin elokuvan idea pyörii baseballin maailmassa.

De Niro on fanaattinen baseball-fani Gil Renard, joka käy San Francisco Giantsin peleissä jopa omaa työuraa ja elantoansa uhaten. Riemu repeääkin, kun Wesley Snipesin näyttelemä pelaaja Bobby Rayburn liittyy Giantsin joukkueesen muhkealla 40 miljoonan dollarin sopimuksella. Bobbyn alku-ura San Franciscon joukkueessa ei lähde toivotulla tavalla liikkeelle (siihen pelaamiseenko ”pelko iskee”? Hirn Hirn.). Muun yleisön buuatessa Rayburnin heikolle suorittamiselle intohimoinen Giants -fani ja erityisesti Bobby Rayburn -fanaatikko Gil uskoo ja luottaa Rayburnin tason nousevan. Ja Gil on valmis tekemään kaikkensa, aivan kaikkensa, että Bobby löytää sopimuksen arvoisen tasonsa.

Tosifanin ajatusmaailmaa pohjustetaankin elokuvan alkupuoliskolla Gilin jättäessä työnsä ja jopa poikansa hieman taka-alalle. Toki, poika otetaan mukaan seuraamaan kauden avauspeliä, vaikka nuoren miehen kiinnostus lajia kohtaan ei taida olla täydet 100%. Mutta kun oma, lähellä ammattilaisuutta ollut ura ei kantanut hedelmää, on sitä parempi iskostaa jälkikasvuunsa. Vaikka väkipakolla.

Robert De Niro on aiemmin tullut tunnetuksi esimerkiksi ”Taksikuskin” roolistaan, jossa esittää hieman erikoista, noh, taksikuskia. Ehkä tuon näyttelijätyön seurauksena katsoja osaakin povata De Niron hahmon olevan jotain samansuuntaista. Wesley Snipes on omalta ”osaamisalueeltaan” hieman eri suunnassa. Wesleyhän on tullut tunnetuksi lähinnä toimintapainotteisesta urastaan, vaikka alku-uralta löytyykin cv:stä mm. komediaa. Silti, draamapainotteisessa trillerissä en miestä ole pahemmin nähnyt. Joo, kai voisi sanoa tästä leffasta löytyvän toimintaakin, mutta omaan Iso-Arskan terminaattoritoimintaelämänkatsomukseeni sitä on vain pieni hyppysellinen. Kaikesta huolimatta, en nyt väittäisi Snipesin epäonnistuvan roolissaan. Kuten tuskin Benicio Del Torokaan failaa suoritustaan, joskin rooli ”vierasmaalaisena” pallonlätkijänä jääkin hiljaisesti sivummalle.

Tällaisena urheiluleffoja fanittavana urheilufanina olikin ehkä lievä yllätys elokuvan suhteellisen huono arvosana IMDb:ssä. Kaikkihan eivät voi olla urheilufaneja, mutta kun omaan silmään itse leffa ei edes ole huono. Päinvastoin. Vajaa kahden tunnin trilleri naulaa katsojan elokuvan äärelle seuraamaan baseball -kauden etenemistä tosifanin ja mahdollisen floppipelaajan välillä.

Ehkä siinä myös odottaa, koska Wesley saa käsiinsä ”big fucking gunin” ja aloittaa ampumisen.

IMDb arvostaa: 5,8

Kalmari arvostaa: 8