kriitikkona - viikko 12

Helpostihan sitä muisti ja viitsi tehdä tiivistelmän katsoituista leffoista viime viikon ajalta. Viime viikko (viikko 12) päihitti viikon 11 leffojen kokonaismäärässä; yhdeksän > kahdeksan. Siitä erikoinen viikko oli, että sain peräti kaksi yli kolme vuotta digiboksin kovalevyllä kummitellutta lehvaa pois viemästä arvokasta tallennustilaa (”Se mikä on totta” & ”Sideways”). No joo, ”Sideways” tuli lauantai-iltana MTV3:lta, mutta sen katsomisen myötä pystyin leffankin poistamaan.

Viikon floppi: Enkelit ja demonit (2009)

”Enkelit ja demonit” periaatteessa jatkaa siitä, mihin ”Da Vinci -koodi” jäi. Sillä erotuksella, että itse kirjat ilmestyivät vastakkaisessa järjestyksessä.

Tom Hanks on taas yliluonnollisen oloinen professoritutkija, joka tieteen ja uskonnon rajamailla lähtee tutkimaan Vatikaanin Jeesus-keskuksessa sattunutta hämminkiä. Nooh, eihän kaikki olekaan miltä näyttää ja juonenkäännetä juonenkäänteen perään on luvassa. Taas.

Ei siinä mitään, onhan tämäkin ihan kiva elokuva, siinä missä ”Da Vinci -koodikin” oli. Kuitenkin leffa tuntuu mukailevan edellistä osaa ja ”isoiksi” yllätysmomenteiksi tarkoitetut kohtaukset tuntuu aavistavan turhankin helposti. Eihän sitä osaa sanoa, että mitä varsinaisesti tapahtuu, mutta sitä vain tietää leffan edetessä ”no joo, ei tämä näin helposti mene”. You know what I mean? Jos ei pitänyt edellisestä osasta, ei voi myöskään pitää tästä osasta. Tämä on vain minun olettama.

IMDb arvostaa 6,6.

Oma arvio: 6

Viikon ”underdog”: Kahden miehen helvetti (1968)

”Underdogin” valintaa arvoin tämän leffan ja ”Cellularin” välillä. Kallistuminen ”Kahden miehen helvettiin” johtui siitä, että ”Cellulariin” liittyviä kehuja olin kuullut monesta suunnasta ennen sen katsomista, kun tätä en ollut koskaan edes kuullutkaan.

”Klassikko” on kenties väärä termi tästä elokuvasta, sillä se on aikanaan jäänyt pahasti varjoon lukuisten muiden sotaelokuvien jalkoihin. Hyvä se on joka tapauksessa.

Erikoisena asetelmana on vain kaksi koko elokuvassa nähtävää näyttelijää. Samalle saarelle on haaksirikkoutunut Yhdysvaltojen ja Japanin sotilas/kapiainen (Lee Marvin – Toshiro Mifune). Ilman aseita saarella olevat toisiaan ymmärtämättömät sotilaat ”sotivat” toisiaan vastaan, kunnes vähitellen ”sotiminen” vähenee ensin henkiseksi kiusaamiseksi, kunnes tajutaan vain yhteistyön voivan auttaa heidät pelastautumaan tuntemattomalta saarelta. Sotilaiden välinen jännitys pysyy kuitenkin yllä alusta loppuun saakka ja jättääkin katsojan odottamaan, koska se viimeinen kitka heidän välilleen syntyy. Kaksi aikansa legendaarista näyttelijää hoitavat roolinsa hienosti ja yksikin ylimääräinen näyttelijä tässä leffassa olisi luultavasti pilannut jännän asetelman.

Ei ehkä paras, kantaaottavin tai sotaa kritisoivin sotaelokuva, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen.

IMDb arvostaa 7,3.

Oma arvio: 7

Viikon paska: The Detonator (2006)

Jos Jenkeissä leffa on julkaistu suoraan videolle/DVD:lle, sen tietää jo siinä vaiheessa olevan kuraa. Eikä ”The Detonator” tee poikkeusta.

Kultaisella kasarilla toimintaelokuvat usein käsittelivät kylmän sodan asetelmaa Jenkit – Neuvostoliitto, nykyään C-luokan toimintaelokuvat käsittelevät itäisen blokin kehitysmaa-alueiden korruptiota, mafiosointia taikka terrorismia. Tässä elokuvassa Wesley Snipes on eläköitymisestä haaveileva CIA-agentti, joka lähtee Romaniaan estelemään massiivista asekauppaa. Tai jotain, elokuva oli paska ja menetin mielenkiinnon leffan aikana, en ole enää edes varma mitä siinä tapahtui. Googlen mukaan Wesley Snipes siinä näytteli, joten sen muistin ainakin oikein. Tämän katsominen loppuun saakka oli hyvin pitkälti sitä, että kyttäsi kelloa minuutin välein ja odotti loppumista. Näinkin hyvä arvosana vain siksi, että olen nähnyt paskempiakin elokuvia. Oikeasti.

IMDb arvostaa 4,7.

Oma arvio: 3

Viikon paras: Sideways (2004)

Pitkään digiboksillani vuoroaan odotellut, Oscar -voittaja ja monien mielestä parhaimmaksi komediaksi sanottu ”Sideways” tuli vihdoin katsottua. Ensimmäinen ajatukseni oli pettymys, sillä eihän se ollut paras komedia ikinä. Pienen sulattelun jälkeen leffa nosti arvostustaan mielessäni ja jopa nousi viikon parhaimmaksi. Joo, viime viikon leffasaldo ei ehkä ollut paras. Kuitenkin kuitenkin.

Keski-ikää tavoittelevat Miles ja Jack (Paul Giamatti & Thomas Haden Church) lähtevät Jackin astetta erikoisemmalle polttarireissulle suorittamalla viikon reissun Kalifornian viinitiloille ja golf-kentille. Eronnut ja elämänilonsa menettänyt Miles sekä tv-naama ja pinnallinen Jack lähtevät reissuun eri asetelmista. Miles haluaa nautiskella viineistä ja itkeän ex-vaimonsa perään, Jack haluaa päästä panemaan ennen häitä. Molemmille kehittyy reissun aikana myös orastava rakkaustarina.

Elokuvan huumori on sikäli ”haastavaa”, sillä se ei ”Scary Movien” tai ”Alastomien aseiden” tapaan tuo vitsejä esiin. Komedia tulee enemmän ”Lost in Translationin” tyylisistä pienistä asioista, joihin tulee kiinnittää huomiota. Samalla tavalla kuin ”Ketosessa ja Myllyrinteessä”: jos et jaksa vitsiä seurata kunnolla alusta saakka, se menee ohi. ”Sideways” voittaa ”Ketosen ja Myllyrinteen” siinä, että edellä mainitun jutut oikeasti naurattavat, eivätkä tuota kännisille suomalaisille kännihokemista vitsin päättävällä slapstickillä.

Itse en ole niinkään vahvasti draamaelokuvien ystävä, saati sitten rakkauselokuvien, mutta huumorinsävytteinen ”Sideways” kyllä toimii. Juoni saa katsojan otteeseensa, että halu kasvaa leffan edetessä, miten herrojen käy. Se, loppuuko elokuva ”oikealla tavalla”, on toki jokaisen oma tulkinta.

IMDb arvostaa 7,7.

Oma arvio: 7